Sarjojen loput ovat aina kauheita, mutta nyt en ole ihan yhtä tuskissani - olen toki suruissani, mutta nämä ovat kunnolliset hyvästit ja olen siksi onnellinen: How I Met Your Mother loppuu juuri silloin kun sen kuuluukin.

Kaikki eivät ehkä ole samaa mieltä kanssani. YHDEKSÄN KAUTTA? Yhdeksän vuotta, jotka johtavat lopulta - enemmän tai vähemmän mutkitellen - romantikko Ted Mosbyn tulevan puolisonsa ja lapsiensa äidin tapaamiseen. Jonkun mielestä vitsi on vanhentunut, ja sarjan olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. "Se on kestänyt liian kauan."

Ja vitut on. How I Met Your Mother on tasaisen hyvä sarja: jokainen jakso aiheuttaa naurunremakoita, mutta suurimpia vahvuuksia on se, että aina välillä saa myös itkeä. Näin erään haastattelun, jossa pari näyttelijää sanoi sitä, että How I Met Your Mother toimii siksi, että sillä on sydäntä - sarjan huumori on ovelaa, mutta koskaan sarja ei ole menettänyt aitouttaan. Hahmoihin kiintyy aivan erilaisella tavalla, kun näkee niiden vuosien saatossa kokemat muutokset ja kehityksen. Minun oma matkani Tedin ja kumppaneiden elämää seuratessa ei ole kestänyt läheskään yhtä kauaa kuin niiden, jotka ovat päässeet heti vuonna 2005 sarjan kyytiin, mutta hahmot ovat minulle aivan yhtä tärkeintä pikakelauksesta huolimatta (maratoonasin kesällä kipeänä kaikki kahdeksan kautta reilussa viikossa...). Rakkauden ja unelmien tavoittelun lisäksi tärkeäksi teemaksi nousee ystävyys. Koska loppujen lopuksi se on kaikkein, kaikkein, kaikkein, kaikkein tärkeintä: sen vahva painottaminen on suuri plussa minun silmissäni.

Viimeinen jakso ennen tunnin mittaista finaalia, ja minä itkin - taas. Minulle tulee näitä ihmisiä ikävä, koska he ovat minulle aitoja. Mutta olen onnellinen siitä, että saan nähdä tarinan päätöksen. Se, miten "Mother" on tuotu luontevasti katsojille tutuksi jo ennen tapaamistaan Tedin kanssa, antaa tälle mysteeriolle vihdoin kasvot. On ihanaa, että saa tuntea jo tämän viehättävän ja aivan yhtä aidon hahmon, on ihanaa että saa luottaa siihen että Ted on "hyvissä käsissä" ja saa lopulta onnensa. Tarinan päättyminen näin komean tien jälkeen on itsessään mahtava saavutus: aika uhkarohkea projekti tekijöiltä! Mitä jos rahoitus olisi kesken kaiken lopetettu, niin kuin hirveän monille loistaville sarjoille käy?

How I Met Your Mother on antanut minulle niin paljon niin lyhyessä ajassa. Iloa, surua, haaveita, ymmärrystä itsestäni. Se on nuoruutta, kasvamista, ystävyyttä, vaikeuksien kanssa painimista, epätoivoa ja ennen kaikkea uskoa siitä, että kaikille meille on olemassa oma keltainen sateenvarjomme. Minä tiedän, että tulen vielä palaamaan Tedin, Barneyn, Marshallin, Lilyn ja Robinin pariin. Ja tiedän, että itken sekä surun että onnen kyyneleitä ensi tiistaina, kun pääsen näkemään kaikkien aikojen viimeisen HIMYM-jakson.

“You can't cling to the past, because no matter how tightly you hold on, it's already gone.”

En tiedä.

Pölyisessä ilmassa haistan kevään ja lasken päiviä. Odottamista: sopimuksia, tulevia tapahtumia, ystävällinen pala suklaata, huono olo. Tyhmiä valintoja ja toisinaan itkua, mutta useimmiten kuitenkin naurua. Koulu ei kiinnosta, väsyttää, turhauttaa. Haluan taas jaksaa olla elossa potenssiin sata, tarvitsen auringon, jotta saisin siltä energiaa ja voimaa. Enkä mä tiedä mitä mä menetän joka päivä. En välttämättä mitään, mutta tän tunteen poisravistaminen on vähän hankalampi juttu. Yritän jaksaa.
 

"Nuoruus on aina tyhmä, – se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni.

– Sentähden se on niin perin suloinen",

Mika Waltari: Suuri illusioni

KILL THE DIRECTOR, PLEASE!

The Wombats - Kill The Director

Rökäletappio! Viikon osasin olla melkein onnellinen, mutta koska ei vaan ollut hyvä hetki elämässä, niiden ilonaiheiden etsiminen alkoi tuntua ihan kusetukselta. Kyllä, löysin iloa, mutten osannut joka päivä sitä arvostaa - joten päädyin siihen, että parempi vain lopettaa koko haaste. Ja se oli hyvä ratkaisu. Luovuttaminen ei ole aina huono juttu. Naiivina kuvittelin, että pystyisin pakottamaan itseni onnelliseksi, mutten tiedä olisiko se loppujen lopuksi kauhean onnellisuutta kasvattavaa ollutkaan. Nyt olen vain helpottunut.

Sanojen peruminen tuntuu kurjalta, mutta sille ei vaan mahda mitään. En tiedä kokeilenko haastetta uudestaan myöhemmin, paremmista lähtökohdista (elin erittäin stressaavia viikkoja juuri, joten huumorintaju oli vähissä, mutta nyt on jo ehtinyt helpottaa). Vaikka vähän harmittaa, niin toisaalta on ihanaa, että voi myöntää suoraan epäonnistuneensa jossain. Ei se ole niin vakavaa, aina ei mee niin kuin Strömsössä.

Tänään olen aggressiivisesti hakenut kesätöitä. Tuntuu vähän epätoivoiselta... Toisaalta tekisi vaan mieli vaipua kesän joutilaaseen auvoon, mutta raha ois aika must, joten pakko edes yrittää. Olen myös tutkaillut ehkä-mahdollisesti-budjettiin-joskus-sopivia järjestelmäkameroita: mun rakas Tyrion-niminen puolijärkkärini on nimittäin ihan kuolonkielissä, onneksi takuuta on vielä voimassa. Ennen Skotlannin matkaa pitäisi saada se toimintakuntoon tai uusi kamera jo hankittua.

Keskiviikkona olin Tove Jansson -näyttelyn avajaisissa Ateneumissa. Pitäisi käydä uudestaan, töihin ei ehtinyt paneutua tarpeeksi tarkasti tungoksen takia. Mahtava kokonaisuus, kannattaa ehdottomasti käydä jos vain kykenee! Näyttely on auki syyskuuhun asti.

Haastan sinut

No, mä olen taas tietokoneellinen ihminen, ollut jo melkein viikon! Saatiin uusi kovalevy veljen ystävällisellä avustuksella (oon ite ihan urpo tällaisten juttujen kanssa), nyt kelpaa taas datailla. Jollain tosi masokistisella tavalla pidän myös siitä tunteesta, kun saa taas rakennella omaa tietokoneimperiumiani: etsiä parhaat mahdolliset ohjelmat, pitää kansiot puhtaana kaikesta turhasta, aloittaa kirjoitusprojektit alusta, etsiä uudestaan ne kaikista legendaarisimmat jutut. Tällä hetkellä tallentelen levyjä koneelle, vaikka pitäisi kirjoittaa olla jo kirjoittanut puhe keskiviikkoa varten.

Koulun suhteen elän kovinkin kiireeisiä aikoja, mutta yritän olla stressaantumatta. Onneksi suurin osa akuuteista jutuista on jo melkein pois alta, sitten pääsen nauttimaan taiteesta, ystävistä, teatterista ja viikonlopusta ilman töitä.

Mutta, mulla onkin nyt sulle kysymys:

Viime viikolla pari kaveriani heitti linkin tähän haasteeseen. Päätin, että hei, tässähän on pointtia. Ohjeet löytyvät nettisivuilta, mutta tiivistettynä: postaa sadan päivän ajan sosiaaliseen mediaan hashtagillä #100HappyDays kuva asiasta, joka tekee juuri tänään sinut onnelliseksi.

Itse postaan kuvani twitteriin ja olen menossa päivässä numero neljä. Pienen muutoksen jo huomaa: olen jo aiemmin opetellut ahkerasti optimismia, mutta kun tajuaa että päivän kuvan päättämisen vaikeus johtuu vain siitä, että ilahduttavia asioita on liikaa, ei voi olla olematta tyytyväinen. Iloisiin asioihin kiinnittää myös enemmän huomiota, koska tietää, että päivän päätteeksi on täytynyt yksi asia ikuistaa. 

Minun ongelmani on se, että minut tekee onnelliseksi usein sellaiset pienet asiat, joita on hankala tai mahdotonta kuvata. Perjantaiaamuna ihailin pilviverhon läpi suodattuvaa valoa, mutta kännykkäkameralla se ei olisi ollut minkään näköinen. Erään naisen kauniit tatuoidut kädet; juna-aseman miehen tapa nojailla sateenvarjoonsa; toisen miehen kirkasvärinen kaulahuivi; naisen suloiset vaaleanpunaiset hiukset; ruotsinkieliset lapset, joita ei haittaa että vähän änkytän puutteellisen kielitaitoni takia. En kehtaa kysyä kadulla satunnaiselta ihmiseltä: "hei, saanko ottaa sinusta kuvan ja laittaa sen nettiin, koska teet minut tänään onnelliseksi". Ehkä vielä sadan päivän aikana kerään rohkeuteni ja jaan iloa ympärilleni kysymällä juuri sitä.

Päivittelen tämän projektin edistymistä myöhemmin. :----) Suosittelen lämpimästi kokeilemista!