Muistan hämärästi, että vuonna nakki ja muusi katselin televisiosta Pushing Daisiesin mainosta ja mietin, että onpas hauskan näköinen sarja - mutten koskaan katsonut sitä, kaverin kehuista huolimatta. Nyt ajattelen, että se pikkuinen Mimosa oli ihan idiootti. Viikko sitten kipeänä makoillessani katsoin sarjan ensimmäisen kauden yhdessä päivässä, nyt olen toisen ja viimeisen kauden puolessa välissä.

Sarjan nerokkuus on yhdistelmä ihania, awkwardeja hahmoja, taianomaisuutta, absurdiutta joka käy täydellisesti järkeen, upeaa visuaalista ilmettä ja huumoria. Yllättäen yhdistelmä kuolleet + murhien selvittäminen + piiraat = kick-ass yhdistelmä. Pääosassa loistava Lee Pace ei haittaa myöskään yhtään, rakastan Leetä ja Leen kulmakarvoja ihan liikaa. Se, että sarjan luonut Bryan Fuller on vastuussa myös Hannibalista (jota en ole tosin katsonut kuin pari jaksoa, vaikka niin hyvältä vaikuttikin!) kertoo jo paljon.

Pushing Daisies on saanut mut 1) piirtämään Lee Pacen 2) leipomaan piiraan 3) himoamaan kukkamekkoja. Erittäin inspiroiva sarja, joka olisi ansainnut saada jatkoa. Kaikki hyvä loppuu liian aikaisin, nyyh.

Nyt ollaan isojen asioiden äärellä

Teatteriproggiksen ensi-ilta eilen, ensimmäisen ensi-iltani ikinä. Tähän vois melkein tottua, mietin sen jälkeen, ja niin mä ehdinkin jo. Miten tyhjältä tuntuukaan huomenna, kun esitystä ei ole... Entä perjantain jälkeen, kun koko proggis on jo ohi?

Ei homma pelkästään ruusuilla tanssimista ole ollut. Kamalaa kiirettä, ongelmia, kireyttä, pitkiä päiviä koululla... Mutta se on ihan normaalia, ja saatiin kuin saatiinkin esitys kunnialla kasaan. Upeeta kuulla kehuja; upeeta saada halaus esityksen jälkeen ystävältä; upeeta seistä lavalla, kun tietää tasan tarkkaan mitä tekee; olla hetken joku muu. Yleisö unohtuu ja sitä tekee vaan. Olosuhteiden takia en ole päässyt aikaisemmin kokeilemaan hirveästi teatteria, nyt se melkein hävettää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.