Entä sinä?

En halua enää kulkea ohi

mitä kieltä sun sielusi puhuu,
mitä lauluja se laulaa?
miten tunnistan, jos se kulkee kadulla mua vastaan?

olenhan kuuhullu

Merenranta on sumuinen ja yksinäinen,
jäänpinta peittynyt valkeaan
Mystinen hämärä, illan taikaa
Täysikuu, valopilkku pimeyden keskellä
ja tähdet
valkeat ja keltaiset ja yksi sininen
jotkut välkkyvät, kuolevat
mutta minä elän
ja kuukin hymyilee.
Tämän hetken haluaisin jakaa jonkun kanssa,
jonkun jota rakastan paljon
ja enemmän,
jolla on lämmin nauru ja hymy
suista valuu höyryä, sekoittuu
Joku jota ei ole,
ei vielä, ei tänään
jonain päivänä.
Haluaisin jakaa tämän hetken ystävän kanssa,
kaikkien niiden joita oikeasti rakastan
sinun kanssasi
nojailla kaiteeseen ja katsoa merelle,
nähdä sumun takaa pilkottavan  seikkailun
puhua haaveista, tähdistä,
nauraa kolmistaan kuun kanssa.

---

Kauniissa illassa saa vähän kliseillä. Kerroin monille siitä, kuinka paljon he merkitsevät, kuulin takaisin kauniita sanoja. Haluan kertoa vielä enemmän. Juuri nyt sydämeni sykkii koko maailmankaikkeudelle! Tänään teki mieli taas hypätä Allegroon ja vain lähteä. Odottelen vastausta eräältä ihmiseltä, pitäisi tehdä läksyt ja lukea sanakokeeseen ja etsiä kurssisuunnitelma ja mitä vielä, mutta juon vain kaakaota ja kuuntelen inspiroivaa musiikkia ja mietin miten hassu paikka tämä maailma on.

It's a new life for me

 

Hiihtoloman viimeinen päivä, vähän kipeä olo, mutta niin harmoninen hassu onnellisen haikea tunne... Viikko on ollut ihana, oikeasti yksi parhaista ikinä, joskin kiireinen. Tänään mä siis vaan lepäilen ja fiilistelen ja kuuntelen musiikkia ja luen A Dance With Dragonsia. Miten niin mun piti lukea kemiaa, koska en ihan oikeasti osaa? Asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen ja tällä hetkellä kemia ei ole lähelläkään prioriteettilistani kärkeä.
 

Olen sisustanut vähän seiniäni, pyhitin Patrickille yhden vaatekaappini ovista: Hesarista leikattu lehtijuttu, printattu kuva, keikkalippuni. Toiseen oveen alan keräämään Tulen ja jään laulu/Game of Thrones -juttuja, siihen päätyi Metro-lehdestä leikkaamani vanha Richard Maddenin haastattelu sekä pari Desucon Frostbitestä viikko sitten ostamaani korttia. Aamulla kävin ihanan auringonpaisteisella lenkillä merenrannalla. Veljeni (jonka tajusin olevan viisitoista päivää vanhempi kuin Patrick Wolf, hah) pitäisi tulla tänään käymään, nyt olen yksin eläinten kanssa kun äitikään ei vielä ole tullut kotiin. Inspiroi, minulla on suunnitelmia elämälleni, Patrick Wolf, Patrick Wolf, tänään maailma on uusi hui.

What brings you joy, will take your tears

Olen hämmentynyt. Keikka oli ihan täydellinen, täydellinen! Ja nyt se on vaan... ohi? Mihin aika kului? Itkemisen aloitin jo matkalla keikkapaikalle: näin Twitteristä, miten Patrick oli juomassa rommia satamassa... Helsingin satamassa, minun satamassani, minun kotikaupungissani. Se oli absurdi tunne. Keikan aikana itkin niin paljon. Patrickin esiintyminen oli aivan mahtavaa, en ymmärrä miten se vaan soittaa kaikkia niitä soittimia (paitsi ukulelea se ei tällä kertaa soittanut, olin vähän pettynyt! odotin alusta asti, että se nostaisi juuri sen kauniin soittimen kauniisti kauniisiin käsiinsä ja soittaisi kauniita kappaleitaan sillä) niin helposti. Ja se laulu. Ja kaikki. Aluksi Patrick sanoi aina vain "thank you" biisien jälkeen, mutta myöhemmin se alkoi tarinoimaan ja oli niin ihana. ;___; ♥

(ehkä mä vaan nyt kuvittelen, mutta musta oikeesti näytti välillä, että se katsoisi suoraan muhun? istuttiin tokassa rivissä, mä vähän vinosti oikeella siitä. paljon se piti kyllä silmiään kiinni)

Ostin kiertuepaidan (nyt jo päällä ♥) ja sain ovesta tuon kuvassa näkyvän lappusen, hihi. Keikalta en edes yrittänyt saada kuvia, odotellessa kuvasin lavalla odottavia soittimia ja totesin, ettei siitä tule mitään. Harkitsen tällä hetkellä vakavasti koulun lopettamista ja loppuelämäni pyhittämistä Patrick Wolfin seuraamiselle minne ikinä se meneekään.

Apua. En tule saamaan yöllä unta.

My blood beats black tonight

 Tänään on se päivä,

jota olen odottanut siitä asti,

kun reilu vuosi sitten asetin kuulokkeet korvilleni

ja kuulin The Bachelorin ensimmäistä kertaa.

Se päivä vuosi sitten vaikutti minuun ihan oikeasti,

se muutti jotain sisälläni. Tämäkin muuttaa, luulen: 

minä näen Hänet, kuulen hänen laulavan,

hengitän samaa ilmaa. Tulen sekoamaan.

Jännittää.

Muun muassa tältä se näyttää

Talvi. Elämä. Talvielämä. Tässä on kasa puhelimeeni eksyneitä kuvia talven ajalta, vähän Instacamilla maustettuina hipsteröityinä (kyllä, instacam - Windows phoneen ei Instagramia ainakaan vielä saa. en kommentoi sitä, miten säälittävä ajanviete on leikkiä sen kopiolla keskellä yötä.) Odotan kevättä, paritan Rorya ja Tohtoria, luen horoskooppeja, valokuvaan kissoja (Lunasta ei sattunut yhtään hyvää kuvaa! :c), taaplaan läpi veljeni omistamaa A Dance With Dragonsia, bongaan ulkoa hassuja asioita, lainailen kirjastosta isot kasat kaikkea ihanaa, mutten kuitenkaan ehdi katsoa/lukea kaikkea.

Juuretta, mutta kantavatko siipeni?

Marina and the Diamonds - Rootless
 

Mä kaipaan koko ajan kaikkea. Musta tuntuu, että voisin löytää jotain uutta, mutta silti niin tuttua, jos pääsisin matkustamaan tiettyihin paikkoihin, vaikka Lontooseen, Islantiin ja Beijingiin. Luulen että maailma on käsissäni ja haluan päästä seikkailemaan, mutta en mä pysty. Nyt ois haisu eräästä seikkailusta, johon saattaisin pystyä osallistumaan, jos vähän tutkisin asioita: ensi vuonna koulussani on kurssi, jossa tutustutaan opiskeluun ulkomaisissa yliopistoissa ja lopuksi vieraillaan Edinburghissa. Se on kuulemma ihana kaupunki ja hyvä ystäväni tuli juuri eilen Skotlannista (tosin hän oli Glasgow'ssa). Eilen oli myrskyisä päivä, ja mietin taas, että mitä mä täällä oikein teen, mikä mua pidättelee? Voisinhan mä lähteä niiksi neljäksi vuodeksi pois. Saattaisin vaikka löytää henkisen kotini, jota en ole koskaan kohdannut, paitsi pieninä hetkinä Stokmannin ja Akateemisen välisellä kävelykadulla ja Nagoyan pimenevässä illassa mainosvalojen alla. Koti on pienissä hetkissä, mutta haluaisin kuulua jonnekin.

Mä en aina ymmärrä itseäni, en ymmärrä mun tunteitani ja elämääni. En ole tunne oloani kotoisaksi aina edes omassa päässäni. Yleensä asiat ovat hyvin, mutta silloin kuin muistaa taas etteivät ne täysin olekaan, hukuttaudun omaan pahaan olooni. Mun mielialani vaihtelevat mun makuuni ihan liikaa. En tiedä millaista on tuntea olonsa neutraaliksi, kaikki on joko hirveän hyvin tai hirveän huonosti. You win or you lose. Tai sitten olen vaan ihan hirveän levoton, tunnen oloni täysin tyhjäksi tai haikeaksi. En jaksa itseäni, olen laiska ja saamaton ja heittäydyn martyyriksi enkä osaa aina olla kiitollinen siitä, miten paljon olen kuitenkin saanut. Otan asiat liian vakavasti ja tunnen, ettei kukaan välitä, vaikka oikeasti moni ihminen niin tekeekin. Odotan asioita sinisilmäisesti ja turhaudun kun en saavuta niitä. Turhaudun muutenkin helposti, itken ja raivoan ja potkin ovia. Olen itsepäinen enkä aina käyttäydy ystävällisesti. Mietin, ettei mun elämälläni ole sisältöä, vaikka sehän on ihan mun käsissäni. Mä voin tehdä ihan vapaasti asioita, joilla on oikeasti merkitystä.

"My life has a superb cast but I can't figure out the plot."

"Miksei vaan voi ampua kaikkea mistä ei tykkää?"

sanoi Pirjo Heikkilä joskus YleLeaksissä. Minua nauratti.

Geronimo! - ajatuksia Doctor Whon viidennestä kaudesta

Kun alunperin perustin tämän blogin, se sai nimekseen Aikamatkailun alkeet. Viittasin sillä epäsuorasti Doctor Whohon, ja ajattelin, että blogi täyttyisi jutuilla DW:n täydellisyydestä. Yllättäen niin ei käynyt: tagin takaa löytyy vain yksi postaus. En tiedä, miten näin on oikein päässyt käymään. Katsoin kuitenkin juuri viidennen kauden ja nyt voisinkin yrittää sanoa siitä jotain järkevää.

First things first: Tohtorin 11. olomuoto, Matt Smith. Inhottavaa myöntää, mutta 11 on ollut yksi syy sille, miksi tämän kauden katseleminen on vienyt aikaa. David Tennant kymppinä oli rakkautta ensisilmäyksellä, oikeastaan vasta kymppi sai minut oikeasti koukuttumaan sarjaan (kauheat tunnustukset jatkuvat, en ole edes nähnyt ekaa kautta ihan kokonaan). Itkeskelin kympin perään ja sitten eteeni heitettiin noin vaan yksitoista, joka ei herättänyt samalla lailla heti tunteitani. Kyllä minä siitäkin pidin, mutta oikeastaan puolet kaudesta meni totutteluun... Sitten kun se side löytyi, rakastuin, mutta ihan samanlaista se ei vieläkään ole. Ulkonäöltään, ihan fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja tyyliltään, yksitoista on kyllä ihan kultaa. Rakastan Mattin ääntä. Jee! Nyt voi taas hyvillä mielin jatkaa sarjan katselua, kun ei omatunto kolkuta.

Muista hahmoista. Amy Pond. Voi ei. Minä en varsinaisesti pidä Amystä. Amy on... Amy. En osaa nyt edes kuvailla hahmoa. Kuvittelin etukäteen, että tulisin pitämään siitä, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat pitävän. Mutta ei. Minulla ei ole oikein mitään tunteita Amyä kohtaan, se on jäänyt mielestäni vähän ontoksi. Äh, en minä nyt osaa mitään sanoa. Rory oli sen sijaan heti rakkautta. Kiinnyin heti, vaikka vähän stereotyyppinen hahmo sekin on. Roryyyyyy, insert paljon fanityttöilyä tähän. Tui tui! Huomasin just maanantaina, että Arthur Darvill näyttelee yhdessä toisessakin lempisarjassani, Pikku Dorritissa, jota en ole katsonut pitkään aikaan.  Arthur on ihan eri näköinen ja oloinen siinä, tajusin vasta melkein jakson lopussa, että hei, toihan näyttää tutulta... En ollut varma näyttelijän henkilöllisyydestä, ennen kuin tarkistin lopputeksteistä, että olihan se Artturi-poika. Jännää.

Tunnen itseni kauhean negatiiviseksi, mutta River Song ei myöskään herättänyt minussa innostusta. Pumpum paupau, vahva nainen ja sitä rataa. Tylsä, ei oikein mitään kosketuspintaa. Se on tarkoituskin, kun Riverin mystinen henkilöllisyys tässä pikkuhiljaa selkeytyy, mutta silti. En kaivannut koskaan Riveriä, se vaan tuntui hilluvan ympäriinsä ja auttavan vähän ja sitten poistuvan ja olin aina siihen pisteeseen päästyä iloinen. En edes tahdo tietää Riveristä enempää.

Lempijaksoni kaudella oli ehdottomasti Vincent and the Doctor. Yhyy! ;___; Itkin hysteerisesti viisitoista minuuttia putkeen, se oli niin kaunis. Ah! Oon huomannut muutenkin pitäväni yleensä historiajaksoista ja taide nyt on lähellä sydäntä. Vincent van Goghin näyttelijä oli ihan loistava, kuka ikinä olikaan. Ja se tunnelma! Tunnelma! Yksi lempijaksoistani koko sarjassa. Muita jaksoja joista tällä kaudella erityisesti pidin oli The Beast Below. The Hungry Earth ja Cold Blood.

LOPPUPÄÄTELMÄ: Matt Smith on tuonut mielenkiintoisen lisän omalla Tohtorillaan, mutta kaikki sivuhenkilöt eivät vakuuta. Eivätkä ihan kaikki jaksotkaan, mutta Vincent and the Doctor on taas muistutus siitä, miten hyvä DW voi parhaimmillaan olla. Totuttelu vei vähän aikaa, mutta nyt kun olen päässyt jälleen kunnolla kiinni actioniin, odotan innolla tulevia seikkailuja. Kutoskaudelta odotan erityisesti The Doctor's Wife -jaksoa, toivottavasti vähän positiivisempaa kuvaa Amystä ja lisää kyyneleitä. Tykkään itkeä. Mulla on ikävä Jack Harknessia, vielä vähän kymppiäkin, mutta helpottaa koko ajan. Doctor Who on about koko mun elämä. Bowties are cool.

Unelmaelämää, nyt ja aina

Minä haluan matkustella ja seikkailla, lisää rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin, osata ottaa rennosti ja vähän tasaisemman mielen. Haluan löytää jonkun, jonka kanssa jakaa mahdollisimman pitkä taival elämästäni, mielellään koko loppuelämä, mutta olen sen verran realisti etten usko siihen ainoaan oikeaan. Se joku saisi mielellään olla kiharahiuksinen, suloinen ja sympaattinen tyyppi, jolla on huumorintajua ja luovaa näkökulmaa ja ruutupaita. Tai sitten Joe Dempsie. Sillä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole merkitystä, kunhan saan antaa ja ottaa vastaan rakkautta ja käpertyä iltaisin lämpimään kainaloon. Haluan jakaa sen henkilön kanssa pienen kotoisan asunnon, jonka voisimme sisustaa yhdessä omannäköiseksemme, sekä akita-rotuisen koiran ja maatiaiskissan. Ehkä pari lasta joskus myöhemmin, jos siltä vielä tuntuu, pienistä ihmissieluista paljon huolta ja vaivaa, mutta vielä enemmän rakkautta. Juoda teetä kauniista mukista rakkaan ihmisen vieressä joka aamu.

Haluan opiskella ja tutustua sitä kautta uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin, haluan mielenkiintoisen ja motivoivan luovan ammatin, joka tarjoaa haasteita ja jossa opin hyväksi. Oli se sitten elokuvaleikkausta, -lavastusta, -ohjausta, kuvataideopetusta, käsikirjoitusta tai mitä tahansa, haluan antaa ihmisille jotain merkityksellistä. Taide on minulle luonnollinen keino siihen, mutta voisin kuvitella itseni aivan yhtä hyvin päiväkodin opettajaksikin. Haluan tehdä jotain, mistä nautin, ja saada siitä kiitosta. Haluan olla osa kokonaisuutta, joka luo ison, ehjän ja kauniin kuvan.

Haluan oppia soittamaan ukulelea kunnolla ja soitella kesäisin puistossa, viettää piknikiä ja nostaa maljan ystävyydelle. Haluan antaa ihmisille ympärilläni voimaa ja osan onnestani. Nähdä maailman vähän eri tavalla eri päivinä, tavata ihailemiani ihmisiä ja kertoa, miten paljon he ovat minuun vaikuttaneet. Haluan olla ystävällinen ja lämmin ja ilahduttaa ihmisiä. Haluan lukea lempikirjasarjani loppuun ja saada selville sen loppuratkaisun, ja nähdä kaikki Doctor Whon jaksot 50 vuoden ajalta ja tulevaisuudessa. Haluan löytää uusia upeita elokuvia ja tv-sarjoja ja taiteilijoita ja kirjoja ja kokemuksia. Haluan seikkailla autiossa talossa, kehittyä ihmisenä, pitää ystävät lähellä ja vielä lähempänä. Oppia tuntemaan itsenikin paremmin.

Haluan kirjoittaa muutaman kirjan. Menestys ei ole tärkeää, mutta haluan silittää esikoisromaanini selkämystä kirjakaupassa ja saada edes hieman kiitosta, kuulla kerran, miten joku sanoo: "kirjasi inspiroi minua". Haluan käydä Lontoossa ja asua siellä tai muualla Britanniassa jonkun aikaa, puoli vuotta, vuoden, neljä vuotta... Miksei koko loppuelämää? Minulla ei ole juuria, mutta siivet joilla olen vapaa lentämään. Se on joskus surullista, mutta tunnen oloni kotoisaksi missä sitten olenkin. Haluan vastakin, haluan tehdä koko todellisuudesta kotini. 

Ennen kaikkea haluan olla onnellinen. Tajusin, että minähän elän jo unelmaani: vapaus haaveilla ja tavoitella tähtiä on jo toteutunutta unelmaa. Ilman sitä vapautta elämä olisi aika merkityksetöntä. Olen onnellinen. Tänään on helppoa kuvitella, että minä olen todella se ihminen, joka halusinkin olla. Että on melkein valmis kaikessa epätäydellisyydessään.

Taidetta Disneyltä

Eilen vai edellispäivänä, en muista eikä se ole merkityksellistä, heräsin ja avasin Facebookin puhelimellani. Sieltä löysin linkin tähän Disneyn uuteen lyhytelokuvaan.

Hurmaava, kaunis, ah. Itkinkin vähäsen.