Oon iloinen siitä, että oon jaksanut kirjoittaa tätä blogia näin pitkään. Sen takia nyt uuden vuoden ollessa käsillä löydän helposti ajatuksiani ajankulusta. Siitähän mä yleensä saankin täällä kirjoittaa, koska jokainen postaus tuntuu alkavan sanoilla hups, siitä on aikaa. Mutta oi, vuodenvaihde, rituaalinen ja pyhä aika! On tervettä katsoa aina välillä ajassa taaksepäin, huomatakseen kuinka kauas on päässyt.

Parhaiten vuosi varmaan tiivistyy musiikkiin. Spotifyn vuosikatsaus kertoi kunkin vuodenajan kuunnelluimmat artistini - vuoden kuunnelluin biisi oli En tiedä mitä menetän jos jään (Skotlanti-fiilikset, kyllä).

t a l v i

BASTILLE -These Streets

k e v ä t
OLAVI UUSIVIRTA - En tiedä mitä menetän jos jään
k e s ä
BITTER RUIN - Love Gone Left
s y k s y
MILLA RUMI - Hei ihminen
 
Vertailun vuoksi: 2012 oli hyvä vuosi, joten odotin seuraavankin olevan. Ylioptimistiset odotukset kaatuivat aika nopeasti. Vuoden 2013 päättyessä odotukset olivat varovaiset. Vähän pelottikin, ettei mikään muuttuisi, että aika vaan kuluisi vääjäämättä eikä mitään jäisi käteen. Siksi olen erityisen onnellinen tästä vuodesta, se on ollut taas elämäni paras.

En silti ole oikeastaan ihan varma mitä on jäänyt käteen. Mukavia muistoja tietenkin, mutta ehkä tärkeimpänä tyytyväisyys ja onnellisuus. Totta kai elämä on välillä vuoristorataa, mutta tänä vuonna ups & downs ei ole olleet niin rajuja kuin ennen. Vältin tänä vuonna yksittäiset alakuloisuuden kaudet. Olen kasvanut ja kokenut, ollut rohkea ja ylpeä itsestäni.

Päällimmäisiä muistoja: wanhat, wanhojen risteily, töitä kulttuurin parissa, Skotlanti (♥♥♥ !!!!!!!!!!!!), kesätyöt, Kuopio-telttailu, Bastille, ekat kivat synttärit vuosiin, abitelttailu (ja kantapaikan löytäminen) ja -jumalailu, siisti teatteriproggis ja uusia ihania ihmisiä, kaunis syksyinen Oslo ja ensimmäinen kunnon matka ilman huoltajaa, viimeisen Hobitti-leffan fanijutut (joo se oli huono, mutta kun vika mahdollisuus tolla skaalalla fanittaa Keski-Maata).

Paljon hassuja, pieniä, hymyilyttäviä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Nyt uskallan taas olla toiveikas tulevaisuutta kohtaan. Huomenna juhlistetaan uutta vuotta ja otetaan se avosylin vastaan - tällä kertaa olen valmis. En oikein enää ole edes yllättynyt siitä, miten nopeasti aika kuluu. Ei se haittaa, jos se kuluu sujuvasti, kivuitta - tiedän, että selviän mistä tahansa mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

Kryptinen Tampere

tänään kumartavat puut haaveilijaa

halpaa viskiä, nostalgiaa

tänään noudattavat mietteet epäsymmetriaa

kaitafilmin tunnelmaa

Tällä kertaa kotimaan matkailun kohteena oli eksoottinen Tampere; viime kerran kävin siellä itseasiassa kolme vuotta sitten vessassa läpikulkumatkalla, joten hyvin tuntemon kaupunki minulle ihan oikeastikin on. Löytyi hauskuutta, hasardeja yksityiskohtia, iloa, hymyjä, kaunista aurinkoa, ystävyyttä! Tämänkertainen kulttuuritapauksemme oli ihanaakin ihanampi folkmelskebändi Hermanni Turkki, jonka biisit soivat nyt loopilla (vieläkin hymyilyttää, vaikka oltiinkin noloja, eikä kehdattu mennä juttelemaan!). Syysloma alkaa lähennellä loppuaan, mutta pian onkin seuraavan seikkailun aika. Aika kuluu kuin pikakelauksella, mutta edessä on aina vaan jänniä juttuja, joten ei se edes haittaa.

Mitä minulle kuuluu?

Syysloma, parasta aikaa bloggauksen pariin palaamiselle! Uudistettu ulkoasu: check, (hieman) uudistunut nimi: check. Ihan oikeassakin elämässä on tapahtunut pieniä muutoksia. Tukka on lyhentynyt reilusti ja vaalentunut raitojen muodossa. Olen hillonnut hyviä vaateostoksia ja -lahjoituksia, rakastunut unkarilaiseen elokuvaan, kuunnellut Milla Rumia, Bitter Ruinia ja Laura Mvulaa, osallistunut mahtavaan projektiin, tutustunut uusiin ihmisiin, tehnyt ennätykseni 2048:ssa, vellonut, mutta hyvällä tavalla. Ensimmäinen yo-info odottaa loman jälkeen. Olen palannut entistä innokkaammin kuvataiteen pariin ja huomannut, että se todella parantaa elämänlaatua. Eilen pitkästä aikaa sain valmiiksi maalauksen. Signeeraushetkenä olo oli tyyni, onnellinen: tätä mun kuuluukin tehdä.

Tällä viikolla odottaa vielä seikkailua Tampereella ystävän ja musiikin parissa. Viikon päästä me lähdetäänkin sitten Osloa valloittamaan. Elämä rullaa siis hyvää mallia eteenpäin. Viime päivät olen miettinyt sitä, miten kiitollinen olen tästä kaikesta. Joskus myös ihmettelen kaikkea vähän ihan niin perkeleesti.

Tuli jo elokuu

Parin kuukauden postaustauon jälkeen on kai ihan hyvä kertoa kuulumisia. En mä enää oikein osaa blogata, mutta mut löytää kyllä tumblrista (vähän liiankin usein). Oon aina rakastanut tumblria, mutta nykyään siitä on tullut toinen kotini: olen ikuinen fanityttö ja fandomblogien seuraaminen piristää, tumblaaminen on rentoa erilaisten blogien ja useiden kommunikointitapojen ansiosta. (lisäksi esim just nyt blogger jumittaa ihan 6-0 ja meinaan menettää hermoni) Joten, jos yhtään kiinnostaa mun elämäni, niin varmimmin tästä tagistä löytyy tarinointia elämäni enemmän tai vähemmän tärkeistä tapahtumista.

Kesäkuu, heinäkuu, loma tuli ja melkein jo oli. Ensi viikolla odottaa paluu koulunpenkille. Ei se oikeastaan haittaa, mulla on ihan hyvät vibat syksystä! Ylioppilaskirjoituksetkaan kun ei vielä mulla ala: ei siis vielä stressaa, vaan voi nauttia kaikista ihanista abiperinteistä. Pitäisi itseasiassa muistaa tuherrella taas abihupparilogoehdotustani, niiden kanssa on heti koulun alkaessa aika kiire.

Tämä kesä ei ollut ehkä ihan sitä mitä odotin, mutta ennen kaikkea hyvä kesä. Sain ensimmäisen kesätyöni: olin feissarina. Oikeasti ihan mukavaa hommaa (useimmiten), mutta myöskin tosi väsyttävää, sekä henkisesti että fyysisestikin. Kuumilla säillä tuntuu että aivot sulaa vaikkei seisoskelisikaan auringonpaahteessa kaduilla ja tietysti ihmisten välinpitämättömyys vei voimia. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on kohteliaita ja siitä tulee jo hyvä mieli. (pliis, olkaa kilttejä feissareille! tiedän että ihan oikeasti kaikki feissarit ei kunnioita ohikulkijoiden oikeutta kävellä ohi, mutta aloittakaa edes hymyllä ja "ei kiitos", jos ette jaksa/pysty puhua. raskainta on ennakkoasenteet ja ignooraaminen, kahden sanan lausumiseen ei mene kovin montaa sekuntia.) Kun oli monta tuntia yrittänyt jutella/jutellut tuntemattomien kanssa, ei enää huvittanut puhua tutuille. Hirveästi ei siis tullut kavereita nähtyä, sinänsä harmi, mutten olisi oikeasti jaksanut.

Seikkailuja ilman kesä ei kuitenkaan ole mitään ja kivoja juttuja on ehtinyt tapahtua. Käytiin Kuopiossa telttailemassa ja nuuhkimassa tuntemattoman kaupungin tuulia. Suosittelen, ihana paikka! Kiva semi spontaani reissu hyvässä seurassa on taattu juttu. Jos Kuopioon eksyy, niin VB-valokuvakeskus on ehdottomasti vierailun arvoinen! Ruississakin tuli käytyä, tosin vain perjantaina - Bastille oli pakko nähdä ja upea keikka olikin. Muutenkin oli aika jees reissu ja ihania keikkoja, vaikka suoraan sanottuna olin jopa vähän pettynyt Ruisrockin järjestelyihin, kaikki oli paljon kaoottisempaa kuin Ilosaarirockissa ja ainakin minun pienessä mielessäni muutamat pienet muutokset olisivat voineet helpottaa ruuhkia suuresti.

Meitin leiri!

Täysi-ikäiseksikin tuli tultua, itseasiassa tasan viikko sitten. Jeejee! En ole kuitenkaan kovin suuri syntymäpäivien ystävä, joten ei se ihan hirveän erikoiselta tunnu. Ekana päivänä multa pyydettiin paperit vain kirjastossa, vaikka käytiin parissa baarissa, ja vasta parin päivän päästä kyseltiin yhdessä baarissa.

Guardians of the Galaxy tuli teattereihin, ohjaaja James Gunn laittoi tweettini siitä sekä jo tuloillaan olevasta jatko-osasta suosikkeihin ("I consider the movies as personal birthday presents: the first is out two days after & the sequel two days before my birthday."). Tietysti mentiin elokuviin heti ensi-iltapäivänä ja GotG oli juuri sitä mitä sen pitikin olla - hurmaava, hauska, scifimättö, supersankareita, sympaattisia hahmoja, ystävyyttä, omaperäisiä mausteita. Se täytti täysin tyhjiön sisälläni.

Loman viimeiset päivät tosiaan edessä, tänään pitäisi siivota ja pestä pyykkiä ja haluaisin maalata ja aloittelin askartelemaan kruunua. On niin kuuma, että paikoillaankin on hiki, saati sitten kun kumartelee laatikoita kaivelemaan. En keksi nyt mitään hienoa lopetuslausetta, joten heitän loppuun vielä kesäbiisin. Vähän kyllä (kesä)klisee, mutta tämän melodian fiilikset on ehkä nyt.

hupS

Viime kirjoituksesta on taas ihan hirveän kauan ja musta tuntuu että mulla on ihan hirveän paljon ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa kunnolla ja rauhassa, mutta mulla on just nyt tosi hyperaktiivinen olo. Skotlannista täytyy kai vähän mainita: heti kun astuin ulos koneesta, tunsin olevani kotona. Oli helppo olla, hyvä olla. Tuli ikävä takaisin jo ennen kotiinpaluuta. Kyllä minä sinne haluan. Nyt tiedän mitä menetän jos jään. Jotenkin entistä tyynempi olo tulevaisuuden suhteen, kun tietää mitä haluaa. Tavoitteet on selvät, toinen juttu on niiden saavuttaminen; mutta mulla on aika hyvä tuuri ja mä olen aika hyvä muutenkin. Aika sujuvasti on kuluneet nää kevät-/kesäpäivät.

Sain lopulta kamerani huoltoon, joten tässä nyt pari onnetonta puhelinteinipeili(/tietokoneennäyttö)kuvaa. Ensimmäisessä näkyy Alice takes a trip -merkkinen susimekko, josta haaveilin: ihana äitini osti sen mulle. "Jokainen tyttö tarvitsee joskus kalliita mekkoja." Toisessa minä ja kesäpäivän laatutekemistä: X-Menit. Maratoonasin kaikki leffat sopivasti Days of Future Pastia ennen ja pääsin heti viime keskiviikkona senkin katsomaan. Harmittaa kun en aikaisemmin ole niitä katsonut, rakastuin täysin.

Matkaan, matkaan, matkaan!

Asioita ehtinyt tapahtua ja tunteita ehtinyt tuntua. Toistelen aina vaan, että elämä on niin hassua. Ja joskus aika hankalaa. Ajantajuni hukkui aikoja sitten, jo ennen huikeaa vanhojen risteilyä, joten olen ihan pihalla kaikesta: jopa siitä, että ylihuomenna odottaa lähtö Skotlantiin. Seikkailu! Hui. Jännittävää, ihanaa, mahtavaa. (lainavalokuvat koska oma kamera on tosiaan mäsä)

Loch Lomond by Bill Higham (oikeus)

Risteilyllä uudelle tuttavuudelle kertoessani siitä, että olen menossa matkalle ja tulevaisuudessa myös todennäköisesti opiskelemaan Skotlantiin, sain kuulla ettei siellä ole kuin linnojen raunioita, ylämaat ja parrakkaita miehiä. Mut hei - mitä muuta ihminen voisi toivoakaan kodilta?

Ja kotia mä nimenomaan olen etsimässä. En usko, että ihmisellä voi olla vain yksi koti. En ole koskaan uskonut. Haluan löytää uuden kodin, sellaisen jonka ihan itse valitsen, nähdä mihin tämä polku johtaa: ei lopputulosta voi tietää ennen kuin yrittää. (seikkailuseikkailuseikkailuseikkailuseikkailuseikkailuseikkailu) Haluan nähdä maailmaa - myös raunioita ja kauniita ylämaita. Ja erityisesti niitä parrakkaita miehiä.

By Ian Iott (oikeus)

aklghKALFHASGHLKDAGSJL TÄMÄ TAPAHTUI

Tästä on jo hetki aikaa, mutta... Yksi lempikirjailijoistani vastasi tweettiini. Oh gosh. I'm happy.

Juttuja

HOW I MET YOUR MOTHER. Petyin loppuun. Koko sarjassa ei ole yhtään oikeasti huonoa jaksoa - paitsi nää kaksi vikaa. Sarjan loppu oltiin suunniteltu - ja kuvattu, koska siinä näkyi Tedin ja lapsien välinen keskustelu tulevaisuudessa - jo sarjan alkaessa, mutta enää se ei istunut kuvaan, sarjan jatkuttua niin pitkään kaikki hahmot ovat kasvaneet niin paljon. Hahmojen kehityksessä otettiin hirveä harppaus taaksepäin ja se vain turhautti ja ärsytti. Musta tuntuu, että about kaikki fanit vihasivat loppua. Surullista, miten näin voi käydä - mutta, taidan vain unohtaa nää kaksi vikaa jaksoa ja tyytyä omiin mielikuviini tapahtumista. (ja ei, se ei johdu siitä että asiat eivät menneet minun haluamallani tavalla, mutta kun ne vaikuttivat vääriltä tarinan kulkua ajatellen ja toteutuskaan ei toiminut)

KIPEÄNÄ. Tänään kuuntelen Disney-biisejä ja laiskottelen. Onneksi tänään oli viimeinen koeviikon koekoe, huomenna ja ylihuomenna on palautteita, esityksiä, tekstitaidon kirjoittamista ja muuta shittiä, joten vain yksi koe jää uusintakokeeseen. Aika kamala olo.

MILK. Aivan loistava elokuva. Sai mut itkemään ja rakastumaan Harvey Milkiin. Elämä on epäreilua, mutta ihanasti leffa ei ollut alavireinen, vaan keskittyi siihen mitä Milk saavutti. Loistavia roolisuorituksia ja mun symppaamia näyttelijöitä. (James Franco oli liian komea, viikset ja punainen tukka ah ♥)

TELEVISIO: TWIN PEAKS & THREESOME. Katsoin Twin Peaksin ensimmäisen jakson sunnuntaina, vihdoinkin. Tää on niin kulttiklassikko, että oli jo aikakin sivistää vähän itseäni. Vaikuttaa erittäin loistavalta, tänään jatkuu! Aloitin myös katsomaan ihanaa brittisitcomia, Threesomea aka Kimppakolmosia suomeksi. Ekan jakson katsoin Areenasta, mutta tää tulee perjantaisin puoli yhdeksältä kakkoselta! Oon maratoonannut liikaa sarjoja netistä, nyt tuntuu niin kummalliselta odottaa uutta jaksoa viikon ajan televisiosta - toisaalta se on aika kivaa ja tunnelmallista. Ihana sarja, rakastan sen huumoria.

VAPAUS. Viime viikonloppuna oli vikat työt, eli nyt saan riehua koko loppukevään. En ole vielä aivan varma milloin saan palkan, ensi viikolla tai vähän myöhemmin - joka tapauksessa ennen Skotlannin matkaa, ja se on tärkeintä. Toiseksi viimeinen koeviikko siis myös menossa, kohta on jo kesä!

KAMERA. Kamerani on siis edelleen mäsä, siksi omia valokuvia ei ole viime aikoina näkynyt. Veli käy ehkä kääntymässä siellä kaupassa, mistä se on ostettu, ja heitän kameran sitten sille mukaan: itse kun en kyseiseen kaupunkiin olekaan menossa ihan vielä. Olen kuitenkin jo aika varma, että ostan seuraavaksi järjestelmäkameran, oon katsellut erilaisia vaihtoehtoja ja seuraavaksi pitäisi tutkiskella käytettyjä vaihtoehtoja.

Bye bye Ted Mosby!

Sarjojen loput ovat aina kauheita, mutta nyt en ole ihan yhtä tuskissani - olen toki suruissani, mutta nämä ovat kunnolliset hyvästit ja olen siksi onnellinen: How I Met Your Mother loppuu juuri silloin kun sen kuuluukin.

Kaikki eivät ehkä ole samaa mieltä kanssani. YHDEKSÄN KAUTTA? Yhdeksän vuotta, jotka johtavat lopulta - enemmän tai vähemmän mutkitellen - romantikko Ted Mosbyn tulevan puolisonsa ja lapsiensa äidin tapaamiseen. Jonkun mielestä vitsi on vanhentunut, ja sarjan olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. "Se on kestänyt liian kauan."

Ja vitut on. How I Met Your Mother on tasaisen hyvä sarja: jokainen jakso aiheuttaa naurunremakoita, mutta suurimpia vahvuuksia on se, että aina välillä saa myös itkeä. Näin erään haastattelun, jossa pari näyttelijää sanoi sitä, että How I Met Your Mother toimii siksi, että sillä on sydäntä - sarjan huumori on ovelaa, mutta koskaan sarja ei ole menettänyt aitouttaan. Hahmoihin kiintyy aivan erilaisella tavalla, kun näkee niiden vuosien saatossa kokemat muutokset ja kehityksen. Minun oma matkani Tedin ja kumppaneiden elämää seuratessa ei ole kestänyt läheskään yhtä kauaa kuin niiden, jotka ovat päässeet heti vuonna 2005 sarjan kyytiin, mutta hahmot ovat minulle aivan yhtä tärkeintä pikakelauksesta huolimatta (maratoonasin kesällä kipeänä kaikki kahdeksan kautta reilussa viikossa...). Rakkauden ja unelmien tavoittelun lisäksi tärkeäksi teemaksi nousee ystävyys. Koska loppujen lopuksi se on kaikkein, kaikkein, kaikkein, kaikkein tärkeintä: sen vahva painottaminen on suuri plussa minun silmissäni.

Viimeinen jakso ennen tunnin mittaista finaalia, ja minä itkin - taas. Minulle tulee näitä ihmisiä ikävä, koska he ovat minulle aitoja. Mutta olen onnellinen siitä, että saan nähdä tarinan päätöksen. Se, miten "Mother" on tuotu luontevasti katsojille tutuksi jo ennen tapaamistaan Tedin kanssa, antaa tälle mysteeriolle vihdoin kasvot. On ihanaa, että saa tuntea jo tämän viehättävän ja aivan yhtä aidon hahmon, on ihanaa että saa luottaa siihen että Ted on "hyvissä käsissä" ja saa lopulta onnensa. Tarinan päättyminen näin komean tien jälkeen on itsessään mahtava saavutus: aika uhkarohkea projekti tekijöiltä! Mitä jos rahoitus olisi kesken kaiken lopetettu, niin kuin hirveän monille loistaville sarjoille käy?

How I Met Your Mother on antanut minulle niin paljon niin lyhyessä ajassa. Iloa, surua, haaveita, ymmärrystä itsestäni. Se on nuoruutta, kasvamista, ystävyyttä, vaikeuksien kanssa painimista, epätoivoa ja ennen kaikkea uskoa siitä, että kaikille meille on olemassa oma keltainen sateenvarjomme. Minä tiedän, että tulen vielä palaamaan Tedin, Barneyn, Marshallin, Lilyn ja Robinin pariin. Ja tiedän, että itken sekä surun että onnen kyyneleitä ensi tiistaina, kun pääsen näkemään kaikkien aikojen viimeisen HIMYM-jakson.

“You can't cling to the past, because no matter how tightly you hold on, it's already gone.”

En tiedä.

Pölyisessä ilmassa haistan kevään ja lasken päiviä. Odottamista: sopimuksia, tulevia tapahtumia, ystävällinen pala suklaata, huono olo. Tyhmiä valintoja ja toisinaan itkua, mutta useimmiten kuitenkin naurua. Koulu ei kiinnosta, väsyttää, turhauttaa. Haluan taas jaksaa olla elossa potenssiin sata, tarvitsen auringon, jotta saisin siltä energiaa ja voimaa. Enkä mä tiedä mitä mä menetän joka päivä. En välttämättä mitään, mutta tän tunteen poisravistaminen on vähän hankalampi juttu. Yritän jaksaa.
 

"Nuoruus on aina tyhmä, – se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni.

– Sentähden se on niin perin suloinen",

Mika Waltari: Suuri illusioni

KILL THE DIRECTOR, PLEASE!

The Wombats - Kill The Director

Rökäletappio! Viikon osasin olla melkein onnellinen, mutta koska ei vaan ollut hyvä hetki elämässä, niiden ilonaiheiden etsiminen alkoi tuntua ihan kusetukselta. Kyllä, löysin iloa, mutten osannut joka päivä sitä arvostaa - joten päädyin siihen, että parempi vain lopettaa koko haaste. Ja se oli hyvä ratkaisu. Luovuttaminen ei ole aina huono juttu. Naiivina kuvittelin, että pystyisin pakottamaan itseni onnelliseksi, mutten tiedä olisiko se loppujen lopuksi kauhean onnellisuutta kasvattavaa ollutkaan. Nyt olen vain helpottunut.

Sanojen peruminen tuntuu kurjalta, mutta sille ei vaan mahda mitään. En tiedä kokeilenko haastetta uudestaan myöhemmin, paremmista lähtökohdista (elin erittäin stressaavia viikkoja juuri, joten huumorintaju oli vähissä, mutta nyt on jo ehtinyt helpottaa). Vaikka vähän harmittaa, niin toisaalta on ihanaa, että voi myöntää suoraan epäonnistuneensa jossain. Ei se ole niin vakavaa, aina ei mee niin kuin Strömsössä.

Tänään olen aggressiivisesti hakenut kesätöitä. Tuntuu vähän epätoivoiselta... Toisaalta tekisi vaan mieli vaipua kesän joutilaaseen auvoon, mutta raha ois aika must, joten pakko edes yrittää. Olen myös tutkaillut ehkä-mahdollisesti-budjettiin-joskus-sopivia järjestelmäkameroita: mun rakas Tyrion-niminen puolijärkkärini on nimittäin ihan kuolonkielissä, onneksi takuuta on vielä voimassa. Ennen Skotlannin matkaa pitäisi saada se toimintakuntoon tai uusi kamera jo hankittua.

Keskiviikkona olin Tove Jansson -näyttelyn avajaisissa Ateneumissa. Pitäisi käydä uudestaan, töihin ei ehtinyt paneutua tarpeeksi tarkasti tungoksen takia. Mahtava kokonaisuus, kannattaa ehdottomasti käydä jos vain kykenee! Näyttely on auki syyskuuhun asti.

Haastan sinut

No, mä olen taas tietokoneellinen ihminen, ollut jo melkein viikon! Saatiin uusi kovalevy veljen ystävällisellä avustuksella (oon ite ihan urpo tällaisten juttujen kanssa), nyt kelpaa taas datailla. Jollain tosi masokistisella tavalla pidän myös siitä tunteesta, kun saa taas rakennella omaa tietokoneimperiumiani: etsiä parhaat mahdolliset ohjelmat, pitää kansiot puhtaana kaikesta turhasta, aloittaa kirjoitusprojektit alusta, etsiä uudestaan ne kaikista legendaarisimmat jutut. Tällä hetkellä tallentelen levyjä koneelle, vaikka pitäisi kirjoittaa olla jo kirjoittanut puhe keskiviikkoa varten.

Koulun suhteen elän kovinkin kiireeisiä aikoja, mutta yritän olla stressaantumatta. Onneksi suurin osa akuuteista jutuista on jo melkein pois alta, sitten pääsen nauttimaan taiteesta, ystävistä, teatterista ja viikonlopusta ilman töitä.

Mutta, mulla onkin nyt sulle kysymys:

Viime viikolla pari kaveriani heitti linkin tähän haasteeseen. Päätin, että hei, tässähän on pointtia. Ohjeet löytyvät nettisivuilta, mutta tiivistettynä: postaa sadan päivän ajan sosiaaliseen mediaan hashtagillä #100HappyDays kuva asiasta, joka tekee juuri tänään sinut onnelliseksi.

Itse postaan kuvani twitteriin ja olen menossa päivässä numero neljä. Pienen muutoksen jo huomaa: olen jo aiemmin opetellut ahkerasti optimismia, mutta kun tajuaa että päivän kuvan päättämisen vaikeus johtuu vain siitä, että ilahduttavia asioita on liikaa, ei voi olla olematta tyytyväinen. Iloisiin asioihin kiinnittää myös enemmän huomiota, koska tietää, että päivän päätteeksi on täytynyt yksi asia ikuistaa. 

Minun ongelmani on se, että minut tekee onnelliseksi usein sellaiset pienet asiat, joita on hankala tai mahdotonta kuvata. Perjantaiaamuna ihailin pilviverhon läpi suodattuvaa valoa, mutta kännykkäkameralla se ei olisi ollut minkään näköinen. Erään naisen kauniit tatuoidut kädet; juna-aseman miehen tapa nojailla sateenvarjoonsa; toisen miehen kirkasvärinen kaulahuivi; naisen suloiset vaaleanpunaiset hiukset; ruotsinkieliset lapset, joita ei haittaa että vähän änkytän puutteellisen kielitaitoni takia. En kehtaa kysyä kadulla satunnaiselta ihmiseltä: "hei, saanko ottaa sinusta kuvan ja laittaa sen nettiin, koska teet minut tänään onnelliseksi". Ehkä vielä sadan päivän aikana kerään rohkeuteni ja jaan iloa ympärilleni kysymällä juuri sitä.

Päivittelen tämän projektin edistymistä myöhemmin. :----) Suosittelen lämpimästi kokeilemista!

Ilmoitusluontoinen asia

Meidän läppäri hajosi: äiti jätti sen sohvalle, koira oli vieressä ja lähti juoksemaan, kone putosi kriittisesti ja kovalevy hajosi. Onneksi olin tallentanut The Sims 3 -perheeni tikulle... Valokuvia taisi hävitä pahimmillaan koko yläasteajaltani - en ole vielä ihan varma, kun en muista mitä tikuilla edes on.

No, ehkä vihdoin opin: VARMUUSKOPIOINTI ON HYVÄ JUTTU.

Blogikin elelee nyt hiljaiseloa. Onneksi kännykällä perusnetinkäyttö onnistuu, mutta postauksia on vähän haastavaa tehdä. Siirryn siis suosiolla kirjoittelemaan ihan paperille, fiilistelemään ja hoitamaan arkikiireitä. Nähdään pian!

//Tajusin otsikon typon... Luontoinen, ei ilmoitusluonteinen. Hups.

Housuongelmia

Farkut Monki; villapaita Polkashop

Housut on alkanut vihata mua, joten päätin alkaa vihata housuja. Viimeaikaisia housuseikkailuja: olin juuri kehunut, miten yhdet ihanat housuni ovat kestäneet pitkään ja olleet kalliin hintansa väärti, kun seuraavana päivänä ne repesivät. Ajattelin, ettei se haittaa, korjaan ne kyllä - no koira päättikin natustaa ne täysin käyttökelvottomiksi. Lahkeissa olevat vetoketjut hajoilevat, huonolaatuiset farkut kuluvat ja repeilevät (koska köyhänä en viitsi ostaa kalliimpia)... Noh, onneksi pari hyvääkin housuseikkailua sekaan mahtuu: sain kaverini vanhat punaiset farkut ja löysin tällä viikolla Monkista ihanat farkut tarjouksesta kuudella eurolla (kuvassa), ei paha!

Paras ratkaisu housuongelmiin on toki niiden käyttämättömyys. Sain samaiselta farkkulahjoittajakaveriltani tänä viikonloppuna kasan vanhoja ihania vaatteita, mukana myös erittäin sievä mekko - aion ruveta käyttämään enemmän hameita ja mekkoja. Se oli lupaus. Heiluvista helmoista tuleekin paljon parempi mieli, kun puristavista housunlahkeista.

Pitäisi ihan oikeasti vihdoin päivittää kaappi uuteen uskoon: liikaa vaatteita lojuu ympäriinsä käytön puutteessa. Olen jo eritellyt pari pussia myytäväksi, mutta laiskuus iski enkä saanut aikaiseksi hankkiutua niitä eroon.

Kiitos mulle ja sulle ja kaikille

Pacific! - Sunset Blvd

Iloisia asioita tapahtuu elämässä: mä sain töitä, ainakin pariksi viikonlopuksi. Saan tosi hyvää palkkaa ja raha tuleekin tarpeeseen, koska olen köyhä opiskelija ja kevään Skotlannin matkakin lähestyy... (IIIIH!) Nyt tuntuu, että vihdoin asiat menevät siihen suuntaan kun kuuluukin. Tiedossa on paljon hauskoja juttuja ja mä tiedän jo nyt, mihin suuntaan lähden seuraavaksi elämässä eteenpäin. Vaikka asioita pitää vielä selvitellä, ollaan todellakin plussan puolella!

Seuraavaksi kaikki mahtavat suunnitelmat pitäisi sitten toteuttaa. Apua.

Nyt loppuloman mä hypin ympäri Suomea. Jee!

Ei jäädä tuleen makaamaan

Katoin just Brit Awardsin ja oli aika epic. HYVÄ BASTILLE. BASTILLE ON PARA.S. Pitäisi nukkua, koska aamulla oottaa vielä pakkaus ja iltapäivällä pitäisi olla jo Lahdessa. Mutku Bastille. Iiiiiiih! (KESÄLLÄ RUISROCKISSA NÄHDÄÄN, DAN, WOODY, WILL JA KYLE AWWW YEAH)

Mä haluun

1. Söpöjä mekkoja

Bank Fashion // Black Milk Clothing // Polkashop

2. Lukea mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja

Rainbow Rowell: Fangirl

Tästä on puhuttu. Toisaalta oon just sen takia vähän epäluuloinen: esimerkiksi olin aivan varma John Greenin käännyttävän minut takaisin nuortenkirjojen pariin, mutta kun aloitin Looking For Alaskan... Se ei ollut yhtään minun tyyppiseni, lopetin sen kesken. (Haluaisin vielä yrittää lukea The Fault In Our Starsin koska se vaikuttaa ihanalta, mutta vähän pelottaa miten käy. Haluaisin pitää siitä niin paljon.) Mutta ainakin tässä on söpö kansi ja viimeaikoina olen antanut itselleni luvan katsoa asioita pelkän ulkoasunkin mukaan, koska hyvän kannen pitäisi kertoa kyllä tarvittavan kirjasta. Luulisin, että tämä nyt ainakin on ihan mielenkiintoinen, vaikkei ehkä edes hyvä.

Jandy Nelson: I'll Give You The Sun

John Green ei saanut minua suhtautumaan korrektimmin nuortenkirjoihin, mutta Jandy Nelsonin esikoisromaani The Sky Is Everywhere sen sijaan lensi salamana lempikirjoihini - vaikka sisälsikin jonkinverran ärsyttävää teiniromanssia. Minulla ei ole mitään hajua mistä tämä uusi romaani tulee kertomaan, mutta sillä ei ole oikeasti mitään väliä. The Sky Is Everywheren salaisuus piili kauniissa kielessä: kirjailija on runoilija, ja sen kuuli. Kirja oli upeita oivalluksia ja kauniita lauseita täynnä, joten luottoa seuraavaankin kirjaan on ja paljon (ja taas, söpö kansi!). En malta odottaa julkaisua, se on tietojeni mukaan tulossa syyskuussa.

3. GUARDIANS OF THE GALAXYN TRAILERIN. NYT. HETI.

Tätä ei tarvitse onneksi odottaa enää kauaa - traileri julkaistaan tänään Jimmy Kimmel Show'ssa. Mutta hiton aikaerot: Suomessa kello onkin 6:35 aamulla. Huomenna. Olen odottanut traileria innolla ja ollut hermostunut ja epätietoinen ja hämmentynyt. Pian odotus palkitaan. (mun pitäisi varmaan kirjoittaa kokonainen postaus siitä, miksi tämä leffa saa mut innostumaan näin kamalasti)

4. Tatuoinnin 

Mielellään tekijänä Sasha Unisex, jonka kätösistä tuo ylempi kuva on syntynyt (en kehdannut ottaa kuvaa, jossa valmis tatuointi näkyi asiakkaan iholla). Rakastan vain tuota tyyliä niin paljon. Oih. OIH! Ehkä vielä jonakin päivänä odottaa reissu Pietariin tatuointia ottamaan!

5. Seikkailla

Huonon bloggaajan tunnustukset

Niin, oon huono. Pitkään aikaan en ole saanut inspiraatiota; ei ole ollut mitään kertomisenarvoista, ehkä. Tällä hetkellä en koe tarvetta kirjoittamiselle, elämäni edes pienelle lukijakunnalleni julkiseksi tekemiseen. Yksinkertaisesti, ei ole vaan kiinnostanut. Olen myös huono blogien lukija. Vasta äsken pitkästä aikaa bloggeriin kirjauduttuani tajusin, että koko lukuluetteloni on maagisesti tyhjentynyt. En tajua. Olen siis täysin ulkona monien, monien blogien maailmasta.

Mietin jo, että miksi edes vielä roikotan tätä blogia bittiavaruudessa... Sitten muistin, mitä olen tätä kautta saanut: ihania sanoja kommenttien muodossa ja tutustunut kahteen ihanaan ihmiseen. Kyllä, puhun teistä, Nelli ja Katariina! (Nelli: kirje on tulossa. kohta. kun ehdin. olen myös huono kirjekaveri.) Ilahduttavaa, miten jokin välillä niin oudolta tuntunut instituutio kuin Mimosan turhaakin turhempi blogi elämästä ja semmoisesta on tuonut ihan oikeasti luokseni noin ihastuttavia persoonia.

Se on se syy, miksi yritän jatkaa, ainakin hetken verran. Ehkä into palaa vielä.

No mut, mietitte toki että mitähän mulle kuuluu. Kaikenlaista tavallista ja sitten vähän epätavallisempaa: tanssin wanhat tossa perjantaina. Oli ihanaa, mutta myös ihanaa että ne on nyt ohi. Tästä lähti käyntiin sitten vika vuosi lukiossa. Mahtavaa. Joo, mulla on ollut kivaa nää kaksi vuotta, mutta kyllä kakkosen kyynisyys on vähän iskenyt... Elämä on jännää enkä malta odottaa seikkailujani jatko-opintojen parissa. Plus penkkarit on parhautta.

Veljen kuvat vanhoista ei oikein onnistunut enkä kehtaa varastaa hirveetä määrää kuvia muilta, joten tossa nyt vaan jonkinnäköinen kuva musta ja mekostani - myöhemmin ehkä parempia, jos jaksan lisää vanhoja muistella. Tanssin tosiaan tyttöparina, koska koulussani on paha poikavaje ja tuntui kuitenkin loppujen lopuksi paremmalta tanssia hyvän kaverin kanssa, kuin jonkun ihan randomin (kyselin niitäkin, mutta kukaan poika ei suostunut oikeesti oon ihan hirmu katkera). Kuvassa pyörittämäni tyttö ei edes ole parini, kikapoon parinvaihdot menossa...

Mutta, voisin kyllä tässä painottaa miten kivaa oli tanssia tyttöparina. Oli jotenkin niin mahtavaa, kun molemmilla oli hyvin yhteensopivat, mutta kuitenkin ihan erityyliset mekot, näytettiin tosi hyvältä, ollaan melko samanpituisia, joten oli miellyttävää tanssia (jossain treeneissä tanssin vähän pidemmän tytön kanssa ja olin jo silloin ihan kriisissä), tyttövoimaa, vaihdeltiin miehen roolia tasaisesti ja joissain tansseissa oli paljon hauskempaa olla mies. Olin aluksi vähän epätoivoinen, kun paria ei meinannut löytyä ja tyttöpari oli oikeasti viimeinen vaihtoehtoni, mutta koska treenejäkin oli niin paljon, oli ihanaa tanssia miellyttävän, tutun ihmisen kanssa. Niin paljon awkwardeja välejä sielläkin näki, kun perus taidelukiotyylillä parit löytyy about näin: "hei moi astuit just ensimmäistä kertaa sisään uuteen kouluusi, mutta täällä on vähän poikia ja mulla ei ole paria, TANSSI MUN KAA PLIIS!?" Miessukupuolen perässä juokseminen tuntui musta ihan kauheelta ja väärältä. Kadetin kanssa olisin halunnut tanssia, koska siihen ei kauheesti mahdollisuuksia muuten ole, mutta koska nekään ei tänä vuonna vanhoihin osallistunut, olin tosi tyytyväinen tähän lopputulokseen. Mulla on koko loppuelämä aika tanssia tyylikkäiden miesten kanssa.

Minä ja tärkeimmät: kokis, fresita ja ruoka. Kiharani kuolivat jo aikoja sitten.

Sitten mentiin meille kahden kaverin kanssa syömään, äiti oli tehnyt herkkua, juteltiin, kuunneltiin musaa, oltiin iloisia. Jee. Virallisia jatkoja tai illallista ei siis oltu saatu aikaiseksi, harmillista kyllä - mut kyllä jaksan odottaa risteilyä. Olin niin väsynyt, että ehkä oli ihan hyväkin lojua ilta kotona. (En silti osannut mennä tarpeeksi aikaisin nukkumaan.)

Nyt odottelen innolla loppuvuoden seikkailuja. Kohta on kevät ja tosiaan se vanhojen risteily; Skotlannin reissu; kaikki hauskat juhlat; taidehörhöilyä; palkkaa taidehörhöilystä; kesäloma ja sen alku; yhden parhaista ystävistä valmistuminen ja loppukonsertti; (ainakin toivottavasti) Ruisrock ja Bastille; täysi-ikäistyminen; abivuoden alku telttailuperinteellä koulun edessä; ekat kirjoitukset, yliopistoon haku; ehkä Lontoossa käyminen... Oijoi, niin paljon ihanaa, en malta odottaa! Tällä viikolla vietän aikaa kavereiden kanssa ja käyn retkeilemässä Savonlinnassa, ensimmäinen kertani siinä kaupungissa ikinä. Oon aika onnellinen, sanoisin.

Kerkko Koskinen Kollektiivi - Vuodet

NÚMERO DOS

Vuosi sitten odotukseni kuluneelle vuodelle olivat aika korkeat. No vituiksi meni! Totta kai hyviä, loistavia, täydellisiäkin asioita tapahtui, mutta olin myös ihan kamalan hukassa ja turhautunut. Nyt toivon vain, että 2014 on mulle vähän ystävällisempi. Aloitan sen realistisemmissa tunnelmissa, mutta jälleen täynnä suomalaista sielunvoimaa. Tavoitteita on tavoiteltavina, uusia elokuvia katseltavina, seikkailuja seikkailtavina - eli kyllä mä pystyn tähän.

Välillä vähän pelottaakin tämä uusi vuosi. Tuntuu, että juuri tänä vuonna mun teot ja päätökset vaikuttavat mun tulevaisuuteen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kirjoitukset: enää ei riitä, että lukee edellisenä iltana kokeeseen. Kesätöiden epätoivoinen haku, matka Skotlantiin, jatko-opintojen valitseminen... Niin paljon mua tässä maailmassa kiinnostaa ja niin vaikeaa on valita kaikkien niiden vaihtoehtojen listalta.

Pitäisi siis osata olla järkevämpi, vastuuntuntoisempi, aikuisempi. Mä haluan kasvaa, mutta välillä aika kuluu niin nopeasti, että pelkää jäävänsä jälkeen. Mutta hei, olen selviytyjä, ja jälleen kerran huomaan olevani vahvempi kuin koskaan. Olen ehtinyt kasvaa ja muuttua tänkin vuoden aikana niin paljon, olen ylpeä siitä, itsestäni. Koko ajan enemmän olen se ihminen, joka haluaisinkin olla. Enää en aio hukata itseäni (paitsi pieniksi hetkiksi ja se on ihan okei).

BRING IT ON, BITCHES! Mä olen valmis.