Itken ilosta ja nauran ja sitten vähän kiljun

Päivä alkoi hiton huonosti, kun tajusin koirani repineen yhdet mun ihanimmista housuista. Hyvä ruoka, parempi mieli - munakkaan jälkeen ei enää vituttanut. Sitten katsoin Doctor Whon vitoskaudelta Van Gogh -jakson. Se oli järkyttävän ihana, mun posket on täynnä kuivuneita kyyneleitä ja vieläkin itkettää. Se inspiroi mua ihan sairaan paljon, nyt mun tekee mieli maalata ja tehdä jännää ruokaa hetken mielijohteesta ja laulaa ja tanssia ja huutaa ja koko maailma näyttää vaan niin kauniilta.

Mua vaan harmittaa, etten oo koskaan tiennyt hirveesti Van Goghista, oon kyllä tykännyt sen joistain maalauksista, mutta... Mä haluan tietää lisää. Se on oikeesti vaikuttanut taiteeseen niin paljon. Ja hitto, mä tajusin, että mä haluun oikeesti tulla paremmaksi kuvataiteessa. Jossain vaiheessa musta tuntui, että mä oon menetetty tapaus, että ei mun kannata edes yrittää edistyä hirveesti, koska aina on mua parempia taiteilijoita. Mut hitot. Mä voin vielä kokeilla ja oppia, musta tulee parempi. Mä haluan inspiroida ihmisiä, tavalla tai toisella, koska mulle itselleni se on niin tärkeää. Mitä mun elämä olisi ilman niitä hetkiä, jolloin ainoa luonnollinen teko on luoda jotain uutta? Ei mitään.

Tää hetki on taas yks niistä, jotka mä haluaisin muistaa. Jos muistan, mä voin saada tästä niin paljon voimaa myöhemmin. Äh, nyt mä alan taas itkeä.