Ja sillä pienellä tytöllä oli myös pienoinen kriisi. Ainahan sillä sellainen oli käynnissä; ei se enää oikein osannut olla ilmankaan. Mutta oli se silti vähän surullinen ja hämmentynyt. Yleensä se oli vain hämmentynyt. Sillä oli haaveenpoikanen, joita se ei tuntunut pystyvän tavoittamaan, eikä se edes tiennyt halusiko sitä. Se oli ahdistavaa, sillä tyttö oli tottunut unelmoimaan isoja unelmia ja tietämään, mitä halusi.
Mutta oli se pieni tyttö onnellinen, oikeastaan todella onnellinen. Eilen se söi herkkuja ja käveli kotiin rauhallisessa pimeydessä, katseli tähtiä ja haisteli syksyn tuoksua. Sillä oli ihania ystäviä, jotka tukivat sitä, saivat sen hymyilemään ja nauramaan. Sillä oli lämmin koira sylissään ja kuulokkeet korvilla, antaen musiikin virrata sisään aivoihin ja sydämeen.
Kriisi ei ollut oikeasti paha, ja tyttö tiesi sen. Ja tiesi myös, ettei elämä ollut aina helppoa eikä ikinä yksinkertaista. Eikä se halunnutkaan sen olevan.
Kriisi ei ollut oikeasti paha, ja tyttö tiesi sen. Ja tiesi myös, ettei elämä ollut aina helppoa eikä ikinä yksinkertaista. Eikä se halunnutkaan sen olevan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti