Kun alunperin perustin tämän blogin, se sai nimekseen Aikamatkailun alkeet. Viittasin sillä epäsuorasti Doctor Whohon, ja ajattelin, että blogi täyttyisi jutuilla DW:n täydellisyydestä. Yllättäen niin ei käynyt: tagin takaa löytyy vain yksi postaus. En tiedä, miten näin on oikein päässyt käymään. Katsoin kuitenkin juuri viidennen kauden ja nyt voisinkin yrittää sanoa siitä jotain järkevää.
First things first: Tohtorin 11. olomuoto, Matt Smith. Inhottavaa myöntää, mutta 11 on ollut yksi syy sille, miksi tämän kauden katseleminen on vienyt aikaa. David Tennant kymppinä oli rakkautta ensisilmäyksellä, oikeastaan vasta kymppi sai minut oikeasti koukuttumaan sarjaan (kauheat tunnustukset jatkuvat, en ole edes nähnyt ekaa kautta ihan kokonaan). Itkeskelin kympin perään ja sitten eteeni heitettiin noin vaan yksitoista, joka ei herättänyt samalla lailla heti tunteitani. Kyllä minä siitäkin pidin, mutta oikeastaan puolet kaudesta meni totutteluun... Sitten kun se side löytyi, rakastuin, mutta ihan samanlaista se ei vieläkään ole. Ulkonäöltään, ihan fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja tyyliltään, yksitoista on kyllä ihan kultaa. Rakastan Mattin ääntä. Jee! Nyt voi taas hyvillä mielin jatkaa sarjan katselua, kun ei omatunto kolkuta.
Muista hahmoista. Amy Pond. Voi ei. Minä en varsinaisesti pidä Amystä. Amy on... Amy. En osaa nyt edes kuvailla hahmoa. Kuvittelin etukäteen, että tulisin pitämään siitä, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat pitävän. Mutta ei. Minulla ei ole oikein mitään tunteita Amyä kohtaan, se on jäänyt mielestäni vähän ontoksi. Äh, en minä nyt osaa mitään sanoa. Rory oli sen sijaan heti rakkautta. Kiinnyin heti, vaikka vähän stereotyyppinen hahmo sekin on. Roryyyyyy, insert paljon fanityttöilyä tähän. Tui tui! Huomasin just maanantaina, että Arthur Darvill näyttelee yhdessä toisessakin lempisarjassani, Pikku Dorritissa, jota en ole katsonut pitkään aikaan. Arthur on ihan eri näköinen ja oloinen siinä, tajusin vasta melkein jakson lopussa, että hei, toihan näyttää tutulta... En ollut varma näyttelijän henkilöllisyydestä, ennen kuin tarkistin lopputeksteistä, että olihan se Artturi-poika. Jännää.
Tunnen itseni kauhean negatiiviseksi, mutta River Song ei myöskään herättänyt minussa innostusta. Pumpum paupau, vahva nainen ja sitä rataa. Tylsä, ei oikein mitään kosketuspintaa. Se on tarkoituskin, kun Riverin mystinen henkilöllisyys tässä pikkuhiljaa selkeytyy, mutta silti. En kaivannut koskaan Riveriä, se vaan tuntui hilluvan ympäriinsä ja auttavan vähän ja sitten poistuvan ja olin aina siihen pisteeseen päästyä iloinen. En edes tahdo tietää Riveristä enempää.
Lempijaksoni kaudella oli ehdottomasti Vincent and the Doctor. Yhyy! ;___; Itkin hysteerisesti viisitoista minuuttia putkeen, se oli niin kaunis. Ah! Oon huomannut muutenkin pitäväni yleensä historiajaksoista ja taide nyt on lähellä sydäntä. Vincent van Goghin näyttelijä oli ihan loistava, kuka ikinä olikaan. Ja se tunnelma! Tunnelma! Yksi lempijaksoistani koko sarjassa. Muita jaksoja joista tällä kaudella erityisesti pidin oli The Beast Below. The Hungry Earth ja Cold Blood.
LOPPUPÄÄTELMÄ: Matt Smith on tuonut mielenkiintoisen lisän omalla Tohtorillaan, mutta kaikki sivuhenkilöt eivät vakuuta. Eivätkä ihan kaikki jaksotkaan, mutta Vincent and the Doctor on taas muistutus siitä, miten hyvä DW voi parhaimmillaan olla. Totuttelu vei vähän aikaa, mutta nyt kun olen päässyt jälleen kunnolla kiinni actioniin, odotan innolla tulevia seikkailuja. Kutoskaudelta odotan erityisesti The Doctor's Wife -jaksoa, toivottavasti vähän positiivisempaa kuvaa Amystä ja lisää kyyneleitä. Tykkään itkeä. Mulla on ikävä Jack Harknessia, vielä vähän kymppiäkin, mutta helpottaa koko ajan. Doctor Who on about koko mun elämä. Bowties are cool.
