HOW I MET YOUR MOTHER. Petyin loppuun. Koko sarjassa ei ole yhtään oikeasti huonoa jaksoa - paitsi nää kaksi vikaa. Sarjan loppu oltiin suunniteltu - ja kuvattu, koska siinä näkyi Tedin ja lapsien välinen keskustelu tulevaisuudessa - jo sarjan alkaessa, mutta enää se ei istunut kuvaan, sarjan jatkuttua niin pitkään kaikki hahmot ovat kasvaneet niin paljon. Hahmojen kehityksessä otettiin hirveä harppaus taaksepäin ja se vain turhautti ja ärsytti. Musta tuntuu, että about kaikki fanit vihasivat loppua. Surullista, miten näin voi käydä - mutta, taidan vain unohtaa nää kaksi vikaa jaksoa ja tyytyä omiin mielikuviini tapahtumista. (ja ei, se ei johdu siitä että asiat eivät menneet minun haluamallani tavalla, mutta kun ne vaikuttivat vääriltä tarinan kulkua ajatellen ja toteutuskaan ei toiminut)

KIPEÄNÄ. Tänään kuuntelen Disney-biisejä ja laiskottelen. Onneksi tänään oli viimeinen koeviikon koekoe, huomenna ja ylihuomenna on palautteita, esityksiä, tekstitaidon kirjoittamista ja muuta shittiä, joten vain yksi koe jää uusintakokeeseen. Aika kamala olo.

MILK. Aivan loistava elokuva. Sai mut itkemään ja rakastumaan Harvey Milkiin. Elämä on epäreilua, mutta ihanasti leffa ei ollut alavireinen, vaan keskittyi siihen mitä Milk saavutti. Loistavia roolisuorituksia ja mun symppaamia näyttelijöitä. (James Franco oli liian komea, viikset ja punainen tukka ah ♥)

TELEVISIO: TWIN PEAKS & THREESOME. Katsoin Twin Peaksin ensimmäisen jakson sunnuntaina, vihdoinkin. Tää on niin kulttiklassikko, että oli jo aikakin sivistää vähän itseäni. Vaikuttaa erittäin loistavalta, tänään jatkuu! Aloitin myös katsomaan ihanaa brittisitcomia, Threesomea aka Kimppakolmosia suomeksi. Ekan jakson katsoin Areenasta, mutta tää tulee perjantaisin puoli yhdeksältä kakkoselta! Oon maratoonannut liikaa sarjoja netistä, nyt tuntuu niin kummalliselta odottaa uutta jaksoa viikon ajan televisiosta - toisaalta se on aika kivaa ja tunnelmallista. Ihana sarja, rakastan sen huumoria.

VAPAUS. Viime viikonloppuna oli vikat työt, eli nyt saan riehua koko loppukevään. En ole vielä aivan varma milloin saan palkan, ensi viikolla tai vähän myöhemmin - joka tapauksessa ennen Skotlannin matkaa, ja se on tärkeintä. Toiseksi viimeinen koeviikko siis myös menossa, kohta on jo kesä!

KAMERA. Kamerani on siis edelleen mäsä, siksi omia valokuvia ei ole viime aikoina näkynyt. Veli käy ehkä kääntymässä siellä kaupassa, mistä se on ostettu, ja heitän kameran sitten sille mukaan: itse kun en kyseiseen kaupunkiin olekaan menossa ihan vielä. Olen kuitenkin jo aika varma, että ostan seuraavaksi järjestelmäkameran, oon katsellut erilaisia vaihtoehtoja ja seuraavaksi pitäisi tutkiskella käytettyjä vaihtoehtoja.

Bye bye Ted Mosby!

Sarjojen loput ovat aina kauheita, mutta nyt en ole ihan yhtä tuskissani - olen toki suruissani, mutta nämä ovat kunnolliset hyvästit ja olen siksi onnellinen: How I Met Your Mother loppuu juuri silloin kun sen kuuluukin.

Kaikki eivät ehkä ole samaa mieltä kanssani. YHDEKSÄN KAUTTA? Yhdeksän vuotta, jotka johtavat lopulta - enemmän tai vähemmän mutkitellen - romantikko Ted Mosbyn tulevan puolisonsa ja lapsiensa äidin tapaamiseen. Jonkun mielestä vitsi on vanhentunut, ja sarjan olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. "Se on kestänyt liian kauan."

Ja vitut on. How I Met Your Mother on tasaisen hyvä sarja: jokainen jakso aiheuttaa naurunremakoita, mutta suurimpia vahvuuksia on se, että aina välillä saa myös itkeä. Näin erään haastattelun, jossa pari näyttelijää sanoi sitä, että How I Met Your Mother toimii siksi, että sillä on sydäntä - sarjan huumori on ovelaa, mutta koskaan sarja ei ole menettänyt aitouttaan. Hahmoihin kiintyy aivan erilaisella tavalla, kun näkee niiden vuosien saatossa kokemat muutokset ja kehityksen. Minun oma matkani Tedin ja kumppaneiden elämää seuratessa ei ole kestänyt läheskään yhtä kauaa kuin niiden, jotka ovat päässeet heti vuonna 2005 sarjan kyytiin, mutta hahmot ovat minulle aivan yhtä tärkeintä pikakelauksesta huolimatta (maratoonasin kesällä kipeänä kaikki kahdeksan kautta reilussa viikossa...). Rakkauden ja unelmien tavoittelun lisäksi tärkeäksi teemaksi nousee ystävyys. Koska loppujen lopuksi se on kaikkein, kaikkein, kaikkein, kaikkein tärkeintä: sen vahva painottaminen on suuri plussa minun silmissäni.

Viimeinen jakso ennen tunnin mittaista finaalia, ja minä itkin - taas. Minulle tulee näitä ihmisiä ikävä, koska he ovat minulle aitoja. Mutta olen onnellinen siitä, että saan nähdä tarinan päätöksen. Se, miten "Mother" on tuotu luontevasti katsojille tutuksi jo ennen tapaamistaan Tedin kanssa, antaa tälle mysteeriolle vihdoin kasvot. On ihanaa, että saa tuntea jo tämän viehättävän ja aivan yhtä aidon hahmon, on ihanaa että saa luottaa siihen että Ted on "hyvissä käsissä" ja saa lopulta onnensa. Tarinan päättyminen näin komean tien jälkeen on itsessään mahtava saavutus: aika uhkarohkea projekti tekijöiltä! Mitä jos rahoitus olisi kesken kaiken lopetettu, niin kuin hirveän monille loistaville sarjoille käy?

How I Met Your Mother on antanut minulle niin paljon niin lyhyessä ajassa. Iloa, surua, haaveita, ymmärrystä itsestäni. Se on nuoruutta, kasvamista, ystävyyttä, vaikeuksien kanssa painimista, epätoivoa ja ennen kaikkea uskoa siitä, että kaikille meille on olemassa oma keltainen sateenvarjomme. Minä tiedän, että tulen vielä palaamaan Tedin, Barneyn, Marshallin, Lilyn ja Robinin pariin. Ja tiedän, että itken sekä surun että onnen kyyneleitä ensi tiistaina, kun pääsen näkemään kaikkien aikojen viimeisen HIMYM-jakson.

“You can't cling to the past, because no matter how tightly you hold on, it's already gone.”

Lempiasioita: Pushing Daisies

Muistan hämärästi, että vuonna nakki ja muusi katselin televisiosta Pushing Daisiesin mainosta ja mietin, että onpas hauskan näköinen sarja - mutten koskaan katsonut sitä, kaverin kehuista huolimatta. Nyt ajattelen, että se pikkuinen Mimosa oli ihan idiootti. Viikko sitten kipeänä makoillessani katsoin sarjan ensimmäisen kauden yhdessä päivässä, nyt olen toisen ja viimeisen kauden puolessa välissä.

Sarjan nerokkuus on yhdistelmä ihania, awkwardeja hahmoja, taianomaisuutta, absurdiutta joka käy täydellisesti järkeen, upeaa visuaalista ilmettä ja huumoria. Yllättäen yhdistelmä kuolleet + murhien selvittäminen + piiraat = kick-ass yhdistelmä. Pääosassa loistava Lee Pace ei haittaa myöskään yhtään, rakastan Leetä ja Leen kulmakarvoja ihan liikaa. Se, että sarjan luonut Bryan Fuller on vastuussa myös Hannibalista (jota en ole tosin katsonut kuin pari jaksoa, vaikka niin hyvältä vaikuttikin!) kertoo jo paljon.

Pushing Daisies on saanut mut 1) piirtämään Lee Pacen 2) leipomaan piiraan 3) himoamaan kukkamekkoja. Erittäin inspiroiva sarja, joka olisi ansainnut saada jatkoa. Kaikki hyvä loppuu liian aikaisin, nyyh.

Oodi Borgioille

Borgiat, maan ja taivaan valtiaat
raja on häilyvä
mutta minä olen loukussa
Micheletto, täyttä rakkautta alusta asti
vaikka pelkäsin, vaikken hyväksynyt
Lucrezia, johon samaistun
paljon naisvoimaa miesten maailmassa
kauniita pukujakin
Ja Cesare, tuo miehistä jaloin
jalo sillä tavalla kuin pitääkin olla
vähän luihuisella tavalla
ja nahkahousut tekevät minut hulluksi
yksi lempihahmoistani koskaan missään milloinkaan

heidän parissaan olen viettänyt jo monta tuntia
peläten loppua
mutta sitä kohti kiirehtien
tahdon langeta fanien syleilyyn,
itkeä kun se on ohi

todellisuus hämmentää,
tämä ei ole vain satu
tämä on totta tavalla, joka kutkuttaa
  oikeiden Borgioiden pimeä maine, se elää
vieläkin

AKA mitä tapahtuu, kun olen katsonut pari jaksoa Borgioita putkeen ja lukenut wikipediasivuja ja miettinyt kaikkea sarjaan liittyvää ja olen hieman väsynyt. Borgiat on aika täydellinen, en löydä mitään kunnon puutteita - toki pienistä jutuista voidaan aina nipottaa. En halua nipottaa, haluan rakastaa. Ja rakastan. Jos et ole kuullut sarjasta:

Geronimo! - ajatuksia Doctor Whon viidennestä kaudesta

Kun alunperin perustin tämän blogin, se sai nimekseen Aikamatkailun alkeet. Viittasin sillä epäsuorasti Doctor Whohon, ja ajattelin, että blogi täyttyisi jutuilla DW:n täydellisyydestä. Yllättäen niin ei käynyt: tagin takaa löytyy vain yksi postaus. En tiedä, miten näin on oikein päässyt käymään. Katsoin kuitenkin juuri viidennen kauden ja nyt voisinkin yrittää sanoa siitä jotain järkevää.

First things first: Tohtorin 11. olomuoto, Matt Smith. Inhottavaa myöntää, mutta 11 on ollut yksi syy sille, miksi tämän kauden katseleminen on vienyt aikaa. David Tennant kymppinä oli rakkautta ensisilmäyksellä, oikeastaan vasta kymppi sai minut oikeasti koukuttumaan sarjaan (kauheat tunnustukset jatkuvat, en ole edes nähnyt ekaa kautta ihan kokonaan). Itkeskelin kympin perään ja sitten eteeni heitettiin noin vaan yksitoista, joka ei herättänyt samalla lailla heti tunteitani. Kyllä minä siitäkin pidin, mutta oikeastaan puolet kaudesta meni totutteluun... Sitten kun se side löytyi, rakastuin, mutta ihan samanlaista se ei vieläkään ole. Ulkonäöltään, ihan fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja tyyliltään, yksitoista on kyllä ihan kultaa. Rakastan Mattin ääntä. Jee! Nyt voi taas hyvillä mielin jatkaa sarjan katselua, kun ei omatunto kolkuta.

Muista hahmoista. Amy Pond. Voi ei. Minä en varsinaisesti pidä Amystä. Amy on... Amy. En osaa nyt edes kuvailla hahmoa. Kuvittelin etukäteen, että tulisin pitämään siitä, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat pitävän. Mutta ei. Minulla ei ole oikein mitään tunteita Amyä kohtaan, se on jäänyt mielestäni vähän ontoksi. Äh, en minä nyt osaa mitään sanoa. Rory oli sen sijaan heti rakkautta. Kiinnyin heti, vaikka vähän stereotyyppinen hahmo sekin on. Roryyyyyy, insert paljon fanityttöilyä tähän. Tui tui! Huomasin just maanantaina, että Arthur Darvill näyttelee yhdessä toisessakin lempisarjassani, Pikku Dorritissa, jota en ole katsonut pitkään aikaan.  Arthur on ihan eri näköinen ja oloinen siinä, tajusin vasta melkein jakson lopussa, että hei, toihan näyttää tutulta... En ollut varma näyttelijän henkilöllisyydestä, ennen kuin tarkistin lopputeksteistä, että olihan se Artturi-poika. Jännää.

Tunnen itseni kauhean negatiiviseksi, mutta River Song ei myöskään herättänyt minussa innostusta. Pumpum paupau, vahva nainen ja sitä rataa. Tylsä, ei oikein mitään kosketuspintaa. Se on tarkoituskin, kun Riverin mystinen henkilöllisyys tässä pikkuhiljaa selkeytyy, mutta silti. En kaivannut koskaan Riveriä, se vaan tuntui hilluvan ympäriinsä ja auttavan vähän ja sitten poistuvan ja olin aina siihen pisteeseen päästyä iloinen. En edes tahdo tietää Riveristä enempää.

Lempijaksoni kaudella oli ehdottomasti Vincent and the Doctor. Yhyy! ;___; Itkin hysteerisesti viisitoista minuuttia putkeen, se oli niin kaunis. Ah! Oon huomannut muutenkin pitäväni yleensä historiajaksoista ja taide nyt on lähellä sydäntä. Vincent van Goghin näyttelijä oli ihan loistava, kuka ikinä olikaan. Ja se tunnelma! Tunnelma! Yksi lempijaksoistani koko sarjassa. Muita jaksoja joista tällä kaudella erityisesti pidin oli The Beast Below. The Hungry Earth ja Cold Blood.

LOPPUPÄÄTELMÄ: Matt Smith on tuonut mielenkiintoisen lisän omalla Tohtorillaan, mutta kaikki sivuhenkilöt eivät vakuuta. Eivätkä ihan kaikki jaksotkaan, mutta Vincent and the Doctor on taas muistutus siitä, miten hyvä DW voi parhaimmillaan olla. Totuttelu vei vähän aikaa, mutta nyt kun olen päässyt jälleen kunnolla kiinni actioniin, odotan innolla tulevia seikkailuja. Kutoskaudelta odotan erityisesti The Doctor's Wife -jaksoa, toivottavasti vähän positiivisempaa kuvaa Amystä ja lisää kyyneleitä. Tykkään itkeä. Mulla on ikävä Jack Harknessia, vielä vähän kymppiäkin, mutta helpottaa koko ajan. Doctor Who on about koko mun elämä. Bowties are cool.

Itken ilosta ja nauran ja sitten vähän kiljun

Päivä alkoi hiton huonosti, kun tajusin koirani repineen yhdet mun ihanimmista housuista. Hyvä ruoka, parempi mieli - munakkaan jälkeen ei enää vituttanut. Sitten katsoin Doctor Whon vitoskaudelta Van Gogh -jakson. Se oli järkyttävän ihana, mun posket on täynnä kuivuneita kyyneleitä ja vieläkin itkettää. Se inspiroi mua ihan sairaan paljon, nyt mun tekee mieli maalata ja tehdä jännää ruokaa hetken mielijohteesta ja laulaa ja tanssia ja huutaa ja koko maailma näyttää vaan niin kauniilta.

Mua vaan harmittaa, etten oo koskaan tiennyt hirveesti Van Goghista, oon kyllä tykännyt sen joistain maalauksista, mutta... Mä haluan tietää lisää. Se on oikeesti vaikuttanut taiteeseen niin paljon. Ja hitto, mä tajusin, että mä haluun oikeesti tulla paremmaksi kuvataiteessa. Jossain vaiheessa musta tuntui, että mä oon menetetty tapaus, että ei mun kannata edes yrittää edistyä hirveesti, koska aina on mua parempia taiteilijoita. Mut hitot. Mä voin vielä kokeilla ja oppia, musta tulee parempi. Mä haluan inspiroida ihmisiä, tavalla tai toisella, koska mulle itselleni se on niin tärkeää. Mitä mun elämä olisi ilman niitä hetkiä, jolloin ainoa luonnollinen teko on luoda jotain uutta? Ei mitään.

Tää hetki on taas yks niistä, jotka mä haluaisin muistaa. Jos muistan, mä voin saada tästä niin paljon voimaa myöhemmin. Äh, nyt mä alan taas itkeä.

The fades are coming

The Fades on kauhusarja. Mä en pidä kauhusta, mutta mä pidän The Fadesista. Oikeastaan mä rakastan sitä. Siinä on pelottavien örkkien lisäksi teinidraamaa, huumoria, jännitteitä ja ihania hahmoja. Tuttuja näyttelijöitä kuhisee: Natalie Dormer ja Joe Dempsie (joka on muuten maailman komein mies fyi) Game of Thronesista, Tom Ellis, jonka pienirooliseen hahmoon rakastuin Doctor Whossa sekä vaikka ketä muita, joita en lukijoiden iloksi yksitellen ala mainitsemaan.

Päähahmoon ja sen näyttelijään Iain De Caesteckeriin ihastuin heti (ylemmässä kuvassa oikealla, alemmassa vasemmalla). Paul on 17-vuotias suloinen nörttipoika, joka lähtee seikkailemaan parhaan ystävänsä Macin kanssa hylättyyn ostoskeskukseen. Paul näkee kummallisia asioita, hän alkaa huomaamaan itsellään outoja kykyjä ja nähdä kuolleita. Ja kuinkas sitten kävikään...

Tää oli oikeesti myös pelottava. Kun lähdin lauantaina iltalenkille parin jakson jälkeen, meinasin saada superneuroottisena ihmisenä sydärin  ja oletin jonkun hyökkäävän kimppuuni jokaisen kulman takaa. Traumoja kuitenkin sain vasta, kun sarjan loppuun katsottuani sain tietää, että seuraava kausi oli peruttu. BBC oli leikannut budjettia, ja älypäät oli päättänyt sisällyttää leikkauksiin tämän BAFTA-voittajan. Mothafucking BAFTA!! En näe logiikkaa.

Pyydän muuten anteeksi kuvien huonosta laadusta. Otin vaan pari screenshottia söpöistä kohtauksista, enkä jaksanut parannella niitä mitenkään.