Teatteriproggiksen ensi-ilta eilen, ensimmäisen ensi-iltani ikinä. Tähän vois melkein tottua, mietin sen jälkeen, ja niin mä ehdinkin jo. Miten tyhjältä tuntuukaan huomenna, kun esitystä ei ole... Entä perjantain jälkeen, kun koko proggis on jo ohi?

Ei homma pelkästään ruusuilla tanssimista ole ollut. Kamalaa kiirettä, ongelmia, kireyttä, pitkiä päiviä koululla... Mutta se on ihan normaalia, ja saatiin kuin saatiinkin esitys kunnialla kasaan. Upeeta kuulla kehuja; upeeta saada halaus esityksen jälkeen ystävältä; upeeta seistä lavalla, kun tietää tasan tarkkaan mitä tekee; olla hetken joku muu. Yleisö unohtuu ja sitä tekee vaan. Olosuhteiden takia en ole päässyt aikaisemmin kokeilemaan hirveästi teatteria, nyt se melkein hävettää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tästä tulee paras kesä ikinä

Edingburgh, HERE WE COME

Olin jo ihan masis, kun mainitsemani skotlantikurssi koulussani vaikutti olevan toteutumatta... Mutta äsken löysin sen sittenkin ilokseni kurssitarjottimelta! Olen niin onnellinen, oikeesti itken kohta yhyy mitä tää on mitä tää on tää on TOTTA, tää on Kohtalo.

Walk The Moon 21.3.2013

Silloin kun rumpu sykkii sydämen tahdissa, olen onnellinen. Silloin kun tekee mieli vain huutaa ja tanssia ja kaikki muu unohtuu, silloin kun ei välitä muusta ja salin ulkopuolinen maailma on vain kaukaista unta. Silloin kun saa olla outo ja maalata sotamaalauksen kasvoihinsa (vaikka kasvovärit olivat jo ihan lopussak ennen meitä). Silloin kun saa kopin pahvilautasesta, jossa on illan setlist. Silloin kun tapaa kaikki bändin jäsenet, nimikirjoitukset levyynsä. En olisi koskaan halunnut päästää irti Nickin täydellisestä halauksesta, vaikka harmittaa, ettei tajuttu halata Seania, kun mentiin ensimmäisenä sen luo. Kaikki kuvat eivät onnistuneet, mutta pääasia että ne pienet hetket noiden ihanien ihmisten kanssa voi muistaa aina. En edes yrittänyt kuvata keikan aikana, parin jälkeen tajusi miten mahdoton tehtävä se olisi ollut.

Mitä elämä olisi ilman musiikkia? Kiitos.

The perks of being a fangirl

Eilen illalla kuulin, että Very Potter -parodiamusikaalisarjan viimeinen osa tulee vihdoin nettiin kello kaksi Suomen aikaa. No, olihan mun pakko asettaa sitten herätys 1:45 ja kömpiä se katsomaan. Hermoilin, kun videoita ei kuulunut. Kun ne tulivat, hermoilin lisää, itkin, nauroin kuin hullu... En tiedä kauanko on siitä, että sain koko musikaalin loppuun (tunti?), mutta mä en pysty menemään nukkumaan. Liikaa tunteita. Pitäisi käyttää kyllä viimeiset kaksi tuntia hyödyksi, näen kaverini, enkä halua olla ihan väsynyt buzzkill.

Tää on niin outoa. Mä näin A Very Potter Musicalin jo melkein neljä vuotta sitten. Vähäksi aikaa koko juttu unohtui, mutta päädyin vuoden tauon jälkeen uudestaan sen pariin. Siitä asti olen ollut valtava fani. Tää ryhmä, Team StarKid, on vienyt mut monta kertaa uudestaan mun lapsuudenkotiini, Tylypahkaan. We gotta get back to Hogwarts... Mut nyt se on ohi. Kaikki loppuu. Nää vuodet Starkidin parissa on tosiaan ollut totally awesome, ja ne tulevat toivon mukaan vielä jatkumaan. Yks ajanjakso on silti ohi. Harry Potterin loppumisesta on jo piiitkä aika, mutta tämä oli oikeesti viimeinen loppunäytös.

Days Of Summer (A Very Potter Sequelista)

I don't wanna see you go,

but it's not forever, not forever

even if it was

you know that I would never let it get me down

you're the part of me that makes me better

wherever I go

so I will try not to cry

but no one needs to say goodbye

It's a new life for me

 

Hiihtoloman viimeinen päivä, vähän kipeä olo, mutta niin harmoninen hassu onnellisen haikea tunne... Viikko on ollut ihana, oikeasti yksi parhaista ikinä, joskin kiireinen. Tänään mä siis vaan lepäilen ja fiilistelen ja kuuntelen musiikkia ja luen A Dance With Dragonsia. Miten niin mun piti lukea kemiaa, koska en ihan oikeasti osaa? Asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen ja tällä hetkellä kemia ei ole lähelläkään prioriteettilistani kärkeä.
 

Olen sisustanut vähän seiniäni, pyhitin Patrickille yhden vaatekaappini ovista: Hesarista leikattu lehtijuttu, printattu kuva, keikkalippuni. Toiseen oveen alan keräämään Tulen ja jään laulu/Game of Thrones -juttuja, siihen päätyi Metro-lehdestä leikkaamani vanha Richard Maddenin haastattelu sekä pari Desucon Frostbitestä viikko sitten ostamaani korttia. Aamulla kävin ihanan auringonpaisteisella lenkillä merenrannalla. Veljeni (jonka tajusin olevan viisitoista päivää vanhempi kuin Patrick Wolf, hah) pitäisi tulla tänään käymään, nyt olen yksin eläinten kanssa kun äitikään ei vielä ole tullut kotiin. Inspiroi, minulla on suunnitelmia elämälleni, Patrick Wolf, Patrick Wolf, tänään maailma on uusi hui.

What brings you joy, will take your tears

Olen hämmentynyt. Keikka oli ihan täydellinen, täydellinen! Ja nyt se on vaan... ohi? Mihin aika kului? Itkemisen aloitin jo matkalla keikkapaikalle: näin Twitteristä, miten Patrick oli juomassa rommia satamassa... Helsingin satamassa, minun satamassani, minun kotikaupungissani. Se oli absurdi tunne. Keikan aikana itkin niin paljon. Patrickin esiintyminen oli aivan mahtavaa, en ymmärrä miten se vaan soittaa kaikkia niitä soittimia (paitsi ukulelea se ei tällä kertaa soittanut, olin vähän pettynyt! odotin alusta asti, että se nostaisi juuri sen kauniin soittimen kauniisti kauniisiin käsiinsä ja soittaisi kauniita kappaleitaan sillä) niin helposti. Ja se laulu. Ja kaikki. Aluksi Patrick sanoi aina vain "thank you" biisien jälkeen, mutta myöhemmin se alkoi tarinoimaan ja oli niin ihana. ;___; ♥

(ehkä mä vaan nyt kuvittelen, mutta musta oikeesti näytti välillä, että se katsoisi suoraan muhun? istuttiin tokassa rivissä, mä vähän vinosti oikeella siitä. paljon se piti kyllä silmiään kiinni)

Ostin kiertuepaidan (nyt jo päällä ♥) ja sain ovesta tuon kuvassa näkyvän lappusen, hihi. Keikalta en edes yrittänyt saada kuvia, odotellessa kuvasin lavalla odottavia soittimia ja totesin, ettei siitä tule mitään. Harkitsen tällä hetkellä vakavasti koulun lopettamista ja loppuelämäni pyhittämistä Patrick Wolfin seuraamiselle minne ikinä se meneekään.

Apua. En tule saamaan yöllä unta.

My blood beats black tonight

 Tänään on se päivä,

jota olen odottanut siitä asti,

kun reilu vuosi sitten asetin kuulokkeet korvilleni

ja kuulin The Bachelorin ensimmäistä kertaa.

Se päivä vuosi sitten vaikutti minuun ihan oikeasti,

se muutti jotain sisälläni. Tämäkin muuttaa, luulen: 

minä näen Hänet, kuulen hänen laulavan,

hengitän samaa ilmaa. Tulen sekoamaan.

Jännittää.

Itken ilosta ja nauran ja sitten vähän kiljun

Päivä alkoi hiton huonosti, kun tajusin koirani repineen yhdet mun ihanimmista housuista. Hyvä ruoka, parempi mieli - munakkaan jälkeen ei enää vituttanut. Sitten katsoin Doctor Whon vitoskaudelta Van Gogh -jakson. Se oli järkyttävän ihana, mun posket on täynnä kuivuneita kyyneleitä ja vieläkin itkettää. Se inspiroi mua ihan sairaan paljon, nyt mun tekee mieli maalata ja tehdä jännää ruokaa hetken mielijohteesta ja laulaa ja tanssia ja huutaa ja koko maailma näyttää vaan niin kauniilta.

Mua vaan harmittaa, etten oo koskaan tiennyt hirveesti Van Goghista, oon kyllä tykännyt sen joistain maalauksista, mutta... Mä haluan tietää lisää. Se on oikeesti vaikuttanut taiteeseen niin paljon. Ja hitto, mä tajusin, että mä haluun oikeesti tulla paremmaksi kuvataiteessa. Jossain vaiheessa musta tuntui, että mä oon menetetty tapaus, että ei mun kannata edes yrittää edistyä hirveesti, koska aina on mua parempia taiteilijoita. Mut hitot. Mä voin vielä kokeilla ja oppia, musta tulee parempi. Mä haluan inspiroida ihmisiä, tavalla tai toisella, koska mulle itselleni se on niin tärkeää. Mitä mun elämä olisi ilman niitä hetkiä, jolloin ainoa luonnollinen teko on luoda jotain uutta? Ei mitään.

Tää hetki on taas yks niistä, jotka mä haluaisin muistaa. Jos muistan, mä voin saada tästä niin paljon voimaa myöhemmin. Äh, nyt mä alan taas itkeä.

Cero, UNO, dos, tres...

2012:

Vuosi 0, jonkin uuden ajanjakson, uuden elämän. Rakas ystäväni, mutta kyllä musta tuntuu, että 2013 tarjoaa mulle vielä enemmän. Mä luotan siihen, koska oon optimisti ja yllättävän usein oikeassa. Olin onnellinen, opin paljon, koin paljon. Kaikki oli niin hassua. Kaikki on niin hassua.

2013:

Kello kolme yöllä, uus karvahattu päässä ja valmiina vuoteen yksi. Bring it on!

Tämä päivä on tehty auringonsäteistä ja lumihiutaleista

Hymyä hymyä, halua rakastaa, rakastaa kaikkea, kaikkia! Ja rakastan. Väsyttää.

Pitäisi pakata, mutta lol mulla on parempaakin tekemistä, kuten kuunnella musiikkia, peittyä hyvänolontunteeseen nauraa hiljaa syvällä sisimmässäni. Huomenna mä menen pois, pidän hauskaa ja sitten palaan kotiin tähän kaupunkiin, joka on kauniimpi kuin mikään mitä olen aiemmin kutsunut kodiksi. Ja tunnen oloni vapaaksi.

Silloin oli kevät ja jäätelöä espan puistossa, mansikoita ystävien kanssa. Merituuli ja turistikuvia. Silloin tää oli jo koti, ja siitä on niin hirveän pitkä aika. Tulee joulu ja sitten vaihtuu vuosi, ja mä olen päättänyt, että seuraavasta tulee mun elämäni paras niin kuin tää oli ennen sitä.

Lacrosse - This New Year Will Be For You And Me

Patrick Wolf - The Falcons

HOBITTI

Eilen kello 18:00. Olin sen jälkeen niin hobittipärinöissä, etten saanut unta. Nyt väsyttää ihan hirveesti, viimeisellä tunnilla kuulin kaksi kertaa väärin jotain, minkä tulkitsin "hobitiksi".

Olen onnellinen.

Paluu Keski-Maahan

Liput Hobittiin jeajeajeajeajeajeajeajea!!! ♥ 12.12.12 on ihan pian!

En osaa sanoa järkevää. Voisin yrittää kertoa syvällisesti siitä, miten käperryin vanhempieni makuuhuoneessa nojatuoliin ja vain kuuntelin, miten Keski-Maa heräsi henkiin äitini lukiessa minulle ääneen. Siitä, miten ihana meidän Taru sormusten herrasta -painoksemme on ja kuinka rakastan sen hipelöintiä, tai miten vaikutuin kun näin elokuvat ensimmäistä kertaa. Tai siitä, miten olen aina rakastanut hobitteja. Tai kuinka paljon arvostan Percy Jacksonia ja Klonkun näyttelijää, Andy Serkisiä. Tai miten olen aina rakastanut Hobitti eli sinne ja takaisin -nimeä. Tai kuinka paljon henkistä kipua tunnen, kun tajusin että meidän upeat Hobitti-sarjakuvakirjat ovat tuntemattomassa sijainnissa x.

Mut sen sijaan mä katson videoita hobitin tuotannosta. Ja melkein itken.

Pyhä Patrick

Patrick. Wolf. Tulee. Suomeen. Keikalle. Helmikuussa. Ja. Mulla. On. Lippu. Toiseen. Riviin. ♥

En vaan usko tätä.

Ei mul muuta.

(huomio tämä video on kuusi vuotta vanha, siksi ei niin laadukas - mutta on se kyllä erittäin sympaattinen)