Käyn sotaa itseni kanssa, ja vähän muunkin maailman. Eilen itkin metsässä ja annoin hyttysten käydä kimppuuni ihan vapaasti. Kirjoitin sammakoista ja join Coca-Colaa. Itkin lisää ja kävelin paljainvarpain kadulla.

Tänään olen pääkipuinen, väsynyt, turhautunut.  Maailma ei pyöri niin kuin minä haluaisin enkä oikein tiedä mitä tehdä. Tänään pidän kuitenkin hauskaa, tapaan kavereita. Mua ei kyllä oikeastaan edes huvita.

Kuka olen?

Missasin taas yhden taikahetken (21:21). Olisin tarvinut sen toiveen, mä en jaksa en jaksa en jaksa, astiat putoilee hyllyiltä ja en tehnyt kemian tehtävää tai espanjan korvaavia. Mulla oli nimittäin parempaakin tekemistä: sängyn pohjalla itkemistä musiikin tahdissa naama seinää vasten käännettynä. Kirjoitin runoja, mutta kynä hävisi kesken ajatuksen ja itkin vähän lisää. Mun huoneeni on sotku ihan niin kuin päänikin. Miten helppoa joskus on olla näkymätön, kun kaikki katsovat mutta eivät kuitenkaan näe ihan tarkkaan, kun jäljelle jää vaan tyhjät sanat. Ootan että 100 000 menee rikki, mutten voi itse allekirjoittaa, ja että elämääni palaa taas joku järki ja merkitys. Hyviä asioita tapahtuu, mä oon kiittämätön enkä jaksa iloita.

Mä en tiedä mitä tää on, miksi näin tapahtuu, kaikki oli niin hyvin, muttei sitten kai ihan oikeasti koskaan ole ollut. Oon ollut sirpaleilla aina. Luulin, että pikaliima piti mut koossa, mut ei. Kaikki hajoaa lopulta. Sulaa, kuolee.

Haluun, että joku tulee ja sanoo, että kaikki on hyvin. Ottaa syliinsä. En osaa enää sanoa asioita ääneen, enkä aina haluakaan. Haluaisin jonkun tajuavan. Ja haluan sen anteeksipyynnön. En enempää.

The perks of being a fangirl

Eilen illalla kuulin, että Very Potter -parodiamusikaalisarjan viimeinen osa tulee vihdoin nettiin kello kaksi Suomen aikaa. No, olihan mun pakko asettaa sitten herätys 1:45 ja kömpiä se katsomaan. Hermoilin, kun videoita ei kuulunut. Kun ne tulivat, hermoilin lisää, itkin, nauroin kuin hullu... En tiedä kauanko on siitä, että sain koko musikaalin loppuun (tunti?), mutta mä en pysty menemään nukkumaan. Liikaa tunteita. Pitäisi käyttää kyllä viimeiset kaksi tuntia hyödyksi, näen kaverini, enkä halua olla ihan väsynyt buzzkill.

Tää on niin outoa. Mä näin A Very Potter Musicalin jo melkein neljä vuotta sitten. Vähäksi aikaa koko juttu unohtui, mutta päädyin vuoden tauon jälkeen uudestaan sen pariin. Siitä asti olen ollut valtava fani. Tää ryhmä, Team StarKid, on vienyt mut monta kertaa uudestaan mun lapsuudenkotiini, Tylypahkaan. We gotta get back to Hogwarts... Mut nyt se on ohi. Kaikki loppuu. Nää vuodet Starkidin parissa on tosiaan ollut totally awesome, ja ne tulevat toivon mukaan vielä jatkumaan. Yks ajanjakso on silti ohi. Harry Potterin loppumisesta on jo piiitkä aika, mutta tämä oli oikeesti viimeinen loppunäytös.

Days Of Summer (A Very Potter Sequelista)

I don't wanna see you go,

but it's not forever, not forever

even if it was

you know that I would never let it get me down

you're the part of me that makes me better

wherever I go

so I will try not to cry

but no one needs to say goodbye

Syön suklaata ja leikin että kaikki on hyvin

Taas yksi päivä kuluu, aurinko alkaa jo laskea, mitään ei ole tapahtunut, aika vaan valuu eteenpäin. Kohta pitäisi ruveta tekemään hommia, päätin tehdä espanjan kirjoitelman ja maantiedon kotitehtävän jo tänään, ja lueskella vielä hiukan kemiaa. Aamulla ryöstin mun vaatteiden sekaan eksyneen veljeni paidan, se on aika kiva ja sai kehuja. Tuntui mukavalta olla välillä jonkun toisen vaatteissa. Varsinkin, kun olen taas vähän hukannut itseni. Kaikki tuntuu oudolta, väärältä, en pääse karkuun omasta päästäni. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa huolestua, mutta energia ei vaan riitä siihen(kään).

    Koulun jälkeen ostin tarjouksesta suklaata ja colaa. Mulla alkaa olla jo pieni kokoelmä erilaisia alumiinipulloja cokista, ne on aika kivoja oikeesti. Ceppo on söpö. Näin yöllä kahta unta, joista toisessa en tainnut olla olemassa. Unen henkilöt olivat Alaskassa ja mä mietin taas, että pitäisi lukea John Greeniä. Rakastan "Looking For Alaska" -nimeä niin paljon.

En halua enää kulkea ohi

mitä kieltä sun sielusi puhuu,
mitä lauluja se laulaa?
miten tunnistan, jos se kulkee kadulla mua vastaan?

Juuretta, mutta kantavatko siipeni?

Marina and the Diamonds - Rootless
 

Mä kaipaan koko ajan kaikkea. Musta tuntuu, että voisin löytää jotain uutta, mutta silti niin tuttua, jos pääsisin matkustamaan tiettyihin paikkoihin, vaikka Lontooseen, Islantiin ja Beijingiin. Luulen että maailma on käsissäni ja haluan päästä seikkailemaan, mutta en mä pysty. Nyt ois haisu eräästä seikkailusta, johon saattaisin pystyä osallistumaan, jos vähän tutkisin asioita: ensi vuonna koulussani on kurssi, jossa tutustutaan opiskeluun ulkomaisissa yliopistoissa ja lopuksi vieraillaan Edinburghissa. Se on kuulemma ihana kaupunki ja hyvä ystäväni tuli juuri eilen Skotlannista (tosin hän oli Glasgow'ssa). Eilen oli myrskyisä päivä, ja mietin taas, että mitä mä täällä oikein teen, mikä mua pidättelee? Voisinhan mä lähteä niiksi neljäksi vuodeksi pois. Saattaisin vaikka löytää henkisen kotini, jota en ole koskaan kohdannut, paitsi pieninä hetkinä Stokmannin ja Akateemisen välisellä kävelykadulla ja Nagoyan pimenevässä illassa mainosvalojen alla. Koti on pienissä hetkissä, mutta haluaisin kuulua jonnekin.

Mä en aina ymmärrä itseäni, en ymmärrä mun tunteitani ja elämääni. En ole tunne oloani kotoisaksi aina edes omassa päässäni. Yleensä asiat ovat hyvin, mutta silloin kuin muistaa taas etteivät ne täysin olekaan, hukuttaudun omaan pahaan olooni. Mun mielialani vaihtelevat mun makuuni ihan liikaa. En tiedä millaista on tuntea olonsa neutraaliksi, kaikki on joko hirveän hyvin tai hirveän huonosti. You win or you lose. Tai sitten olen vaan ihan hirveän levoton, tunnen oloni täysin tyhjäksi tai haikeaksi. En jaksa itseäni, olen laiska ja saamaton ja heittäydyn martyyriksi enkä osaa aina olla kiitollinen siitä, miten paljon olen kuitenkin saanut. Otan asiat liian vakavasti ja tunnen, ettei kukaan välitä, vaikka oikeasti moni ihminen niin tekeekin. Odotan asioita sinisilmäisesti ja turhaudun kun en saavuta niitä. Turhaudun muutenkin helposti, itken ja raivoan ja potkin ovia. Olen itsepäinen enkä aina käyttäydy ystävällisesti. Mietin, ettei mun elämälläni ole sisältöä, vaikka sehän on ihan mun käsissäni. Mä voin tehdä ihan vapaasti asioita, joilla on oikeasti merkitystä.

"My life has a superb cast but I can't figure out the plot."

Let's celebrate the irony

Kahtena viime yönä en oo nukkunut kunnolla, nyt datailen koneella teemuki kädessä ja nenä valuvana. Sentään kurkussa ei just tällä hetkellä tunnu olevan käynnissä kolmatta maailmansotaa, kiitos teen jatkuvan juomisen. ♥ Tää flunssan ajoitus on taas niin mahtava, ettei mitään rajaa... Huomenna pitäis olla juhlakunnossa ja oon melkeen koko viikonlopun pois kotoa. Missaan tänään taas yhden harrastuksen, josta olen viimeaikoina luistanut monta kertaa. Näin unta, et kaikki siel oli tosi vihaisia ja mut heitettiin sieltä veks, vaik se ei ole mahdollista.

Vittu jee!!!!11 Tänään mä kuuntelen musiikkia ja katon piirrettyjä saatana, puserran viel mediatehtävän valmiiks. Ja nukun. Ja parannun huomiseks. Tässä näette taiteellisen näkemyksen mun aamustani:

Itken.

Olen yksin kotona kipeänä nyyh.

Löysin unelmieni lomokameran, maksais viistoisteuroo + postimaksut.

Maksutapana vaan Paypal, pyh epäreilua! Pitää kyl kattoo jos sais jotenkin järjestettyä tai etittyä jostain muualta, kyl mä sen viel joka tapauksessa jostain hommaan.

Tahdon fisheyen järkkäriini.

Ja avaruuskuvioiset housut.

Mun ei pitäis datata.

Mä aattelin säästää, mut nyt jos oikeesti hankin ton kameran. Varasin keikkalipun. Suunnittelen maailman parhaan tv-sarjan DVD-boksin ostamista (tosin se on alennuksessa ja tosi halpa). Ehkä parin alennetun levynkin.

Ei näin.

Huomenna pääsen onneks takas kouluun. Ja kurssivalinnat onnistui eilen oikein hyvin, vaan bilsa jäi pois ku unohdin klikata sitä. Ei sil niin väliä, ens vuonna sit.

Tässä hän on, lomo nimeltään Smena 8M. Rakkautta ensisilmäyksellä. Tarvitsen.