MIRROR MIRROR
Gregory Maguire
****

Gregory Maguire on hieno kirjailija. Hänen käsialaansa ovat Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot sekä Noidan poika, aikuisille luotu vaihtotodellisuus Ihmemaa Ozista. Rakastan Gregory Maguirea. Rakastan Ihmemaa Ozia. Rakastan Noitaa ja Noidan poikaa. Ja rakastin Mirror Mirroria ihan yhtälailla, vaikka kovin hyvää palautetta se ei ole näköjään muilta saanutkaan.

Satu on tuttu, mutta uudet yksityiskohdat tekivät siitä ihan uudenlaisen sekoituksen. Kotoisan sellaisen. Maguiren kieli kuljetti tarinaa pehmeästi eteenpäin. Piirteet historiasta (CESARE JA LUCREZIA BORGIA!!!!!) ovat aina silmissäni plussaa: se tuo tarinaan ihan oman ulottuvuutensa. Borgioiden ympärillä pyörivät huhut on yhdistetty hahmoiksi, joissa kulkee legendojen pahuus sekä uskottavuus käsi kädessä. 1500-luvun Italia oli kivaa vaihtelua ja kaunis miljöö. Fantasiaelementit oli kuvailtu uskottavan epäuskottavasti. Uusi lempiasiani on Gregory Maguiren kääpiöt - juuri tälläisiähän niiden pitäisi olla, eikä mitään Disney-ukkoja!

Joissain arvostelussa näin, että Mirror Mirroria oli syytetty latteaksi, ettei hahmoilla ollut tilaa syventyä. Näen mistä heidän mielestään kiikasti, mutta en voi olla itse toisaalta lainkaan samaa mieltä. Minulle tuli vahva kuva useista hahmoisa: ei ehkä kaikista, mutten kokenut, että kaikilla hahmoilla oli sellaista roolia tarinassa, että se olisi ollut tarpeenkaan. Mirror Mirror on kuitenkin satu. Sen tarkoitus ei ole olla yhtä syvällinen kuin esimerkiksi Noita, niitä ei pidä mielestäni vertailla. Luin sen silti ahneesti ja nautin joka hetkestä. Eikä kirja mielestäni ollut yhtään niin yksiselitteinen kuin monet arvostelijat tuntuivat ajattelevan. Pienet asiat saivat hahmot vaikuttamaan aidoilta. Lucrezia oli lempihahmoni. Pahana "äitipuolena" hahmo ei kuitenkaan ollut läpeensä paha, tekojen taustalla oli motiivi. Mirror Mirror tarjosi minulle pieniä hienoja hetkiä ja oivalluksia, ja totesin haluavani lukea sen uudestaankin. Itseasiassa sisälläni heräsi melko heti kirjan tassuihini saatuani tarve omistaa  tämä opus. Se on aika harvinaista minulle, mutta kun kirjastosta varattu kirja sattuikin olemaan odottamani alkuperäisen version sijaan uskomattoman kaunis brittipainos, olin ihan myyty.

Ja hei, kirjassa vilahtaa yksisarvinenkin! Siinä on jo ihan tarpeeksi syytä rakastua. Yksisarviset ovat about sielunoppaitani, niin kornia kuin se onkin. Yksisarvisineen päivineen voisin sanoa Mirror Mirrorin olevan varmaankin peräti lempikirjoja, omassa pehmeässä kauneudessaa.

I am a gooseboy or am I a goose

The margin that seperates us is loose

Rakkaudesta Augusteniin

KUIVILLA
Augusten Burroughs
****½

Ensinnäkin muutama sananen itse kirjailijasta: Augusten Burroughs on omaelämänkerrallisia (ja yhden fiktiivisen) kirjoja kirjoja kirjoittava nero, joka on kohdannut kaiken mahdollisen ja enemmänkin. Nuoruutta varjostivat vaikeat perhesuhteet, äidin mielenterveysongelmat, hullun psykiatrin luona asuminen, suhde pedofiiliin... Agustenin ensimmäinen omaelämänkerrallinen romaani ja läpimurto, Juoksee saksien kanssa, kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Luin sen kolmetoista-neljätoistavuotiaana, ja se on niitä kirjoja: samaistuin nuoren Augustenin tunteisiin ja jopa osaan kokemuksista. Tarina oli täynnä toivoa, se oli selviytymistarina. Jos Augusten selvisi noin paljosta, niin minäkin selviytyisin.

Selviytyminen ei ehkä kuitenkaan ole ihan oikea ilmaisu, ei täydessä puhtaudessaan. Kuivilla jatkaa tarinaa, joka jäi kesken: se kertoo oman elämänsä rakentaneesta nuoresta mainostoimistossa työskentelevästä menestyvästä ja tyylikkäästä New Yorkilaisesta. Jolla on paha alkoholiongelma. Kuivilla ei kerro kuitenkaan pelkästä alkolismista, ei todellakaan, vaan kirjassa risteilevät ihmissuhteet, tunteiden patoaminen ja yksinäisyys. Alkoholi on tärkeä osa elämää ja vaikuttaa kaikkeen. Taistelu sitä vastaan ei ole helppoa, elämässä tapahtuvat asiat vievät huomiota tärkeimmiltä.

Augustenin Burroughsin tyyli kirjoittaa aiheuttaa kieliorgasmeja. Kielikuvat ovat fiksuja (rakastan fiksuja kielikuvia) ja omaperäisiä, tarina soljuu eteenpäin sopivasti, vaikka välillä ajassa hypitään. Kirja on pakko lukea aika nopeasti, sitä ei halua jättää lojumaan päiväkausiksi yöpöydälle. Augustenin mieli on omaperäinen vekotin. Jos joku tylsempi ja vähemmän taiteellisesti lahjakas ihminen kirjoittaisi kirjan alkoholismista, täysin samoista kokemuksistakin, lukukokemus ei olisi näin mielenkiintoinen. Augusten vangitsee yksityiskohdat ja on jälleen ihanan itseironinen. Tunteet ovat vahvoja ja niihin samaistuu: joskus Augusten kuvailee omia tunteitani, ja rakastan sitä.

En oikeastaan edes keksi mitään huonoa sanottavaa. Silti täydet viisi tähteä tuntuvat, en oikein tiedä, epäsopivalta. Ehkä se johtuu vain siitä, etten saanut samanlaista kirjadarraa, kuin Juoksee saksien kanssa minussa aiheuttaa. Ja se taas saattaa johtua vain siitä, että Juoksee saksien kanssa on minulle henkilökohtaisempi teos, joka löi kertaheitolla ilmat pihalle - ehkä myös vähän se, että olen selvästi veljeni sisko: samoin kun hänen tekee mieli polttaa tupakkaa silloin, kun sen haitoista saarnataan, tajusin häiritsevän usein haluavani juoda, vaikka Augustenin elämä alkoholin kanssa oli täysi sekasotku. Hupsista.

Mahtava kirja, mahtava kirjailija. Rakastan. Illemmalla taidan katsoa Juoksee saksien kanssa -elokuvan (joka on hirveän aliarvostettu, mielestäni! näin sen ennen kuin luin kirjan, ja siinä on mielestäni ihanasti kaapattu kirjan henki, vaikka tietysti kirja onkin parempi - se sai minut haluamaan lukea kirjan ja se otti minut pehmeään syliinsä), jonka satuin eilen löytämään kirjastosta (rakastan kirjastoa). Tänään aloitin Gregory Maguiren kirjan Mirror Mirror, vaikuttaa lupaavalta!

Taas tuskaista odottelua

A DANCE WITH DRAGONS
George R.R. Martin
*****

Sain vihdoin luettua tän maukkaan tiiliskiven. Nolon kauan siinä kesti, vaikka rakastinkin sitä niin paljon. Ja tässä arvostelussa ei tule olemaan mitään järkeä, joten taidan jättää lyhyeen.

Tulen ja jään laulu on ollut jo, öh, nelisen vuotta, lempikirjasarjani. En pääse suuresta rakkaudestani sitä kohtaan yli, joten ihan objektiivinen mielipiteeni ei kai sitten ole. Kuitenkaan George R.R. Martinin tyylin ihanuutta, hahmojen uskottavuutta ja juonen nerokasta yllättävyyttä ei voi kiistää. Minulla oli lisäksi ollut aivan tajuton ikävä Tyrionia ja Jonia, joista ei ollut kerrottu neljännessä osassa. Jälleenkohtaaminen oli lämmin. A Dance With Dragons tarjosi minulle naurua, rakkautta, inspiroivia lauseita, tuskaa rakastamieni hahmojen puolesta... Yksi aivan lopussa tapahtunut asia jäi kaivelemaan mieltäni kuin hullu. (jos olet lukenut kirjan, sanon vain: Jon)

Nyt odottelen seuraavaa osaa. Pitkä odotus taas edessä: olen vain kiitollinen, ettei mulla ollut mahdollisuutta aloittaa lukemaan kirjasarjaa silloin kun Valtaistuinpeli alunperin ilmestyi (vuonna 1996, viikko syntymäni jälkeen). ADWD:n pitkä odotus olisi ollut liikaa mulle, kun se oli nytkin niin vaikeaa.

P.S. Ai niin sivuhuomautuksena: päätin arvostella kaikki kesällä lukemani kirjat, ainakin pikaisesti.  Nyt on kesken Augusten Burroughsin Kuivilla, seuraavaksi tarraan joko Dorian Grayn muotokuvaan tai Gregory Maguiren Mirror Mirroriin.

Melkein täydellinen elokuva

Mä en oikein edes tiedä, mitä haluaisin sanoa Brokenista. Se lähenteli täydellisyyttä, oli kaunis, elämänmakuinen ja ihan hirveän surullinen. Nyyhkytin läpi elokuvan, mutta nauroin myös pienille hienovaraisen humoristisille kohdille. Jokaikinen näyttelijä oli vahvasti mukana rooleissaan, rakastan Tim Rothia ihan liikaa ja Cillian Murphy osoittautui kehujensa arvoiseksi (en ole häntä missään aiemmin nähnyt). Eloise Laurence veti Skunk-tytön pääosan upeasti ensimmäisessä roolissaan. Kaikki hahmot ja koko elokuva olivat niin aitoja, joten tällä kertaa en itkenyt sen takia, että itken helposti, vaan koska oikeasti välitin valkokankaan tapahtumista.

Rakastin elokuvan yksityiskohtia, näyttelijöitä, tapaa, jolla tarina oli sidottu yhteen, brittiläistä miljöötä, musiikkia (varsinkin tämän postauksen biisi Colours oli aivan ihana, olen kuunnellut sitä monta kertaa eilisillasta lähtien), puvustusta ja Skunkin isoveljen karhupipoa... Broken on ohjaaja Rufus Norrisin esikoispitkä, ennen Brokenia hän oli ohjannut teatteria ja yhden lyhyelokuvan. Aika uskomatonta lahjakkuutta.

COLOURS

Blue is where I want to be

When I’m down I’m in the sea
Looking up the monsters in the clouds
Red’s the colour when you’re dead
If you find me gone I’m just in bed
Reading upon fairytales instead

Now, I know so many things
Go feed and now grow wings
To carry me back home
To my house just made of bricks
Well, that’s just such a fix
To ever hold me down

White is what I was to start

Broken by my open heart
Falling down and falling up again
Black is white the other way
Paradise is in the grey
All my colours mixing up again

Now, I know so many things
Go feed and now grow wings
To carry me back home
To my house just made of bricks
Well, that’s just such a fix
To ever hold me down

Kuuletko kuinka kansa laulaa?

Kävin katsomassa Les Misérablesin keskiviikkona. Se oli hyvä, muttei saanut mussa aikaan mitään valtavaa woah-tunnetta. Sai se mut itkemään (paljonkin), mutta oli kuitenkin turhan Hollywood. Lempiasiani elokuvassa oli mahtava valaistus, siihen kiinnitti heti alusta asti huomiota. Se oli aika woah. Musiikkipainoitteisuus tuntui aluksi jopa minusta, musikaaleja suhteellisen paljon kuluttavasta ihmisestä, aika oudolta. Elokuva oli hirveän musikaalimainen... mutta kuitenkin elokuva. Tyylikäs se oli, muutenkin kuin valaistuksen osalta, mutta yksi tietty huono kuvakulma häiritsee vieläkin (hah).

Näyttelijät suoriutuivat yleisesti loistavasti, mutta Mariuksen näyttelijä Eddie Redmayne oli vähän pettymys - ei sillä, että se olisi ollut huono, mutta minulla oli suuria odotuksia, jotka eivät ihan täyttyneet. Redmayne näytteli nimittäin eräässä lempisarjoistani (Taivaan pilarit/The Pillars of the Earth), jossa rakastin miestä ihan valtavasti. En tiedä miten paljon eroa oikeasti oli, mutta nyt tuntui, että Jack oli paljon uskottavampi kuin Marius. Ehkä se johtui siitäkin, ettei Mariuksen lauluääni ollut ihan henkilökohtaisten mieltymyksieni mukainen. Tarina oli mielenkiintoinen (ja historiallisuus on ainakin mulle aina plussaa), mutta asiat tulivat vähän liian suoraan eikä tapahtumiin oikein tuntunut kuitenkaan olevan tarpeeksi kosketuspintaa. Itseeni iski parhaiten vallankumousliikkeen vaiheet. Ilman sitä ulottuvuutta koko elokuva olisi jäänyt - minun mielestäni - aika köyhäksi, se toi sopivasti twistiä ja sitä tiettyä kohtalokasta tunnetta tulevaisuudesta ja yhteisestä asiasta. Vive la France! Lempihahmonikin oli Enjolras, kapinallisten johtaja, jonka nimeä en edelleen muista oikein. Aaron Tveit oli roolissa kuin kotonaan (ja muistutti jotenkin jännästi Damien Lewis'iä, unohtamattakaan kiharoita, joita en voi vastustaa miehillä).

Joka tapauksessa Les Misérables on elokuva, josta ei oikein voi olla pitämättä. Siinä on vähän kaikille nautittavaa - jos pidät anarkiasta, 1800-luvusta, Ranskasta, musikaaleista, romantiikasta tai vaikkapa zombietaisteluista, tulet todennäköisesti pitämään myös Les Misistä. Suosittelen, tulee olemaan vähintäänkin mielenkiintoinen katselukokemus. Eikä niitä kaikkia ehdokkuuksiakaan oltu ihan hatusta revitty, vaikka tietyiltä osilta elokuva jättikin parantamisen varaa. Nyt haluaisin ihan hirveästi lukea alkuperäisen kirjan ja vertailla, miettiä mitä olisin itse tehnyt toisin ja nähdä miten syvälle kirja uppoaa.

Geronimo! - ajatuksia Doctor Whon viidennestä kaudesta

Kun alunperin perustin tämän blogin, se sai nimekseen Aikamatkailun alkeet. Viittasin sillä epäsuorasti Doctor Whohon, ja ajattelin, että blogi täyttyisi jutuilla DW:n täydellisyydestä. Yllättäen niin ei käynyt: tagin takaa löytyy vain yksi postaus. En tiedä, miten näin on oikein päässyt käymään. Katsoin kuitenkin juuri viidennen kauden ja nyt voisinkin yrittää sanoa siitä jotain järkevää.

First things first: Tohtorin 11. olomuoto, Matt Smith. Inhottavaa myöntää, mutta 11 on ollut yksi syy sille, miksi tämän kauden katseleminen on vienyt aikaa. David Tennant kymppinä oli rakkautta ensisilmäyksellä, oikeastaan vasta kymppi sai minut oikeasti koukuttumaan sarjaan (kauheat tunnustukset jatkuvat, en ole edes nähnyt ekaa kautta ihan kokonaan). Itkeskelin kympin perään ja sitten eteeni heitettiin noin vaan yksitoista, joka ei herättänyt samalla lailla heti tunteitani. Kyllä minä siitäkin pidin, mutta oikeastaan puolet kaudesta meni totutteluun... Sitten kun se side löytyi, rakastuin, mutta ihan samanlaista se ei vieläkään ole. Ulkonäöltään, ihan fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja tyyliltään, yksitoista on kyllä ihan kultaa. Rakastan Mattin ääntä. Jee! Nyt voi taas hyvillä mielin jatkaa sarjan katselua, kun ei omatunto kolkuta.

Muista hahmoista. Amy Pond. Voi ei. Minä en varsinaisesti pidä Amystä. Amy on... Amy. En osaa nyt edes kuvailla hahmoa. Kuvittelin etukäteen, että tulisin pitämään siitä, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat pitävän. Mutta ei. Minulla ei ole oikein mitään tunteita Amyä kohtaan, se on jäänyt mielestäni vähän ontoksi. Äh, en minä nyt osaa mitään sanoa. Rory oli sen sijaan heti rakkautta. Kiinnyin heti, vaikka vähän stereotyyppinen hahmo sekin on. Roryyyyyy, insert paljon fanityttöilyä tähän. Tui tui! Huomasin just maanantaina, että Arthur Darvill näyttelee yhdessä toisessakin lempisarjassani, Pikku Dorritissa, jota en ole katsonut pitkään aikaan.  Arthur on ihan eri näköinen ja oloinen siinä, tajusin vasta melkein jakson lopussa, että hei, toihan näyttää tutulta... En ollut varma näyttelijän henkilöllisyydestä, ennen kuin tarkistin lopputeksteistä, että olihan se Artturi-poika. Jännää.

Tunnen itseni kauhean negatiiviseksi, mutta River Song ei myöskään herättänyt minussa innostusta. Pumpum paupau, vahva nainen ja sitä rataa. Tylsä, ei oikein mitään kosketuspintaa. Se on tarkoituskin, kun Riverin mystinen henkilöllisyys tässä pikkuhiljaa selkeytyy, mutta silti. En kaivannut koskaan Riveriä, se vaan tuntui hilluvan ympäriinsä ja auttavan vähän ja sitten poistuvan ja olin aina siihen pisteeseen päästyä iloinen. En edes tahdo tietää Riveristä enempää.

Lempijaksoni kaudella oli ehdottomasti Vincent and the Doctor. Yhyy! ;___; Itkin hysteerisesti viisitoista minuuttia putkeen, se oli niin kaunis. Ah! Oon huomannut muutenkin pitäväni yleensä historiajaksoista ja taide nyt on lähellä sydäntä. Vincent van Goghin näyttelijä oli ihan loistava, kuka ikinä olikaan. Ja se tunnelma! Tunnelma! Yksi lempijaksoistani koko sarjassa. Muita jaksoja joista tällä kaudella erityisesti pidin oli The Beast Below. The Hungry Earth ja Cold Blood.

LOPPUPÄÄTELMÄ: Matt Smith on tuonut mielenkiintoisen lisän omalla Tohtorillaan, mutta kaikki sivuhenkilöt eivät vakuuta. Eivätkä ihan kaikki jaksotkaan, mutta Vincent and the Doctor on taas muistutus siitä, miten hyvä DW voi parhaimmillaan olla. Totuttelu vei vähän aikaa, mutta nyt kun olen päässyt jälleen kunnolla kiinni actioniin, odotan innolla tulevia seikkailuja. Kutoskaudelta odotan erityisesti The Doctor's Wife -jaksoa, toivottavasti vähän positiivisempaa kuvaa Amystä ja lisää kyyneleitä. Tykkään itkeä. Mulla on ikävä Jack Harknessia, vielä vähän kymppiäkin, mutta helpottaa koko ajan. Doctor Who on about koko mun elämä. Bowties are cool.

Ja niin minulla on taas yksi lempielokuva lisää

Katsoin viime sunnuntaina Tarsem Singhin ohjaaman elokuvan The Fall, ja olen vieläkin aika blown away. Se oli upea upea upea elokuva!

Alunperin näin elokuvan trailerin joskus vuosi sitten, ja ihastuin heti sen visuaaliseen ilmeeseen. En tiennyt yhtään mitään elokuvasta, mutta halusin nähdä sen. En saanut aikaiseksi katsoa sitä kuin vasta nyt, ja vähän harmittaa. Olisin voinut nautiskella sen mahtavuudesta jo aikaisemmin.

En halua kertoa liikaa juonesta, koska tämä on juuri sellainen elokuva, että oli oikeasti aivan loistavaa, etten tiennyt siitä paljoa etukäteen. Alkuasetelma on kuitenkin tämä: eletään 1920-lukua Los Angelesissa, viisivuotias loukkaantunut Alexandria on hoidossa sairaalassa. Tyttö tutustuu toiseen potilaaseen, mieheen, joka alkaa kertoa hänelle ihmeellistä tarinaa. Ja kuinkas sitten kävikään...

Pidän Tarsem Singhistä muutenkin. Kävin katsomassa Kerro, kerro kuvastimen elokuvateatterissa, ja nautin senkin kauniista kuvakerronnasta. Lumikki-leffa oli muutenkin aivan kelpo elokuva ja mieleenpainuva kokemus. Se oli inspiroiva, vaikkei mikään mestariteos ihan kaikilta osin ollutkaan.

Molemmissa näkemissäni hänen elokuvissaan yhdistyy taianomaisuus, mutta The Fall oli tuhat kertaa parempi. Se oli täynnä tunnetta. Itkin paikoin (enkä minä oikeasti vuodata kyyneleitä monien elokuvien takia), ihailin upeita värejä ja maisemia ja käsikirjoitusta ja Lee Pacea, joka on komea komea mies. Catinca Untaru oli suloinen ja uskottava Alexandriana. Kaikki tuntui toimivan tässä omaperäisessä paketissa.

Suosittelen lämpimästi.

The fades are coming

The Fades on kauhusarja. Mä en pidä kauhusta, mutta mä pidän The Fadesista. Oikeastaan mä rakastan sitä. Siinä on pelottavien örkkien lisäksi teinidraamaa, huumoria, jännitteitä ja ihania hahmoja. Tuttuja näyttelijöitä kuhisee: Natalie Dormer ja Joe Dempsie (joka on muuten maailman komein mies fyi) Game of Thronesista, Tom Ellis, jonka pienirooliseen hahmoon rakastuin Doctor Whossa sekä vaikka ketä muita, joita en lukijoiden iloksi yksitellen ala mainitsemaan.

Päähahmoon ja sen näyttelijään Iain De Caesteckeriin ihastuin heti (ylemmässä kuvassa oikealla, alemmassa vasemmalla). Paul on 17-vuotias suloinen nörttipoika, joka lähtee seikkailemaan parhaan ystävänsä Macin kanssa hylättyyn ostoskeskukseen. Paul näkee kummallisia asioita, hän alkaa huomaamaan itsellään outoja kykyjä ja nähdä kuolleita. Ja kuinkas sitten kävikään...

Tää oli oikeesti myös pelottava. Kun lähdin lauantaina iltalenkille parin jakson jälkeen, meinasin saada superneuroottisena ihmisenä sydärin  ja oletin jonkun hyökkäävän kimppuuni jokaisen kulman takaa. Traumoja kuitenkin sain vasta, kun sarjan loppuun katsottuani sain tietää, että seuraava kausi oli peruttu. BBC oli leikannut budjettia, ja älypäät oli päättänyt sisällyttää leikkauksiin tämän BAFTA-voittajan. Mothafucking BAFTA!! En näe logiikkaa.

Pyydän muuten anteeksi kuvien huonosta laadusta. Otin vaan pari screenshottia söpöistä kohtauksista, enkä jaksanut parannella niitä mitenkään.