Teatteriproggiksen ensi-ilta eilen, ensimmäisen ensi-iltani ikinä. Tähän vois melkein tottua, mietin sen jälkeen, ja niin mä ehdinkin jo. Miten tyhjältä tuntuukaan huomenna, kun esitystä ei ole... Entä perjantain jälkeen, kun koko proggis on jo ohi?

Ei homma pelkästään ruusuilla tanssimista ole ollut. Kamalaa kiirettä, ongelmia, kireyttä, pitkiä päiviä koululla... Mutta se on ihan normaalia, ja saatiin kuin saatiinkin esitys kunnialla kasaan. Upeeta kuulla kehuja; upeeta saada halaus esityksen jälkeen ystävältä; upeeta seistä lavalla, kun tietää tasan tarkkaan mitä tekee; olla hetken joku muu. Yleisö unohtuu ja sitä tekee vaan. Olosuhteiden takia en ole päässyt aikaisemmin kokeilemaan hirveästi teatteria, nyt se melkein hävettää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Doctor Who ja vähän opiskelijaelämää

Heiluin koululla muutaman tunnin, vaikkei ollut edes koetta - näytelmän käsiohjelma ja muutama muu juttu vaativat työstämistä. Oli huono päivä. Koulun koneet eivät toimineet, oli kylmä, koulun kameran akku oli lopuillaan (onko niin vaikeaa ladata ne oman käyttönsä lopuksi?), en vieläkään osaa repliikkejäni (koska en ole harjoitellut kunnolla), meinasin myöhästyä enkä ehtinyt syödä aamulla kunnolla.

Kokistölkki ja nuudeliannos pelastivat mun päiväni.

Viikonloppuna oli kuitenkin kivaa. Doctor Whon 50-vuotisjuhlajakso tuli, juhlistettiin sitä ystävien kanssa. Sain tulevan joululahjani eli jumalattoman söpön TARDIS onepiecen koekäyttöön merkkipäivän kunniaksi. Leivoin varmaan ensimmäistä kertaa ikinä ihan itse kakun, mutta eeppisyys vähän latistui, kun sininen väri loppui kesken ja minitardisista tulikin aika vihreä. Mun fanityttönörttikaverit on parhaita, oli ihanaa katsoa jakso joukolla!

Minulla on kommentteja ja ajatuksia jaksosta, muttei aikaa kirjoittaa niitä ylös. Voisin myös kertoilla, miten teemaherkut on saatu aikaan. Katselkaa kuvia. Katselkaa Doctor Whota. Peace and love and bananas. To be continued.

Kiteytys:

~ ~ ~

"Never love anyone who treats you like you're ordinary",

Oscar Wilde

~ ~ ~

Joskus täytyy sanoa hyvästi, mutta aina se ei ole ainoastaan surullista.

kuva: weheartit

En oikein tiedä oliko päivä huono vai hyvä

Kun ärsyttää ja vihaa, voi aina miettiä aikoja, jotka ovat parempia ja ihan kohta.

Ainakin toivottavasti.

Pian on joulu, se lämmittää sydäntä. Lahjaideoita on jo paljon, hymyilyttää. Tulossa paras halloween ikinä. Ensi kuussa katsomaan aikuisten nukketeatteria rakkaan ystävän kanssa, en malta odottaa. Tekoverta ja mafiaa, voiko parempaa olla?

Ja on uusi vuosi, taas ehkä vähän mukavampi sellainen, uusia ihmisiä ja kokemuksia. Keväällä risteilemään ja Skotlantiin. Kaipaan ulkomaille. Ensi kesänä vietän rappioelämää, yritän päästä taas festareille vapaaehtoiseksi. Seikkailla vähän lisää, saada toivottavasti töitäkin.

Ja jos ei jaksa odottaa, voi kirjoittaa ylös lempibiisiensä sanoja ja piirtää leijonia, kukkasia, norsuja sekä silitellä koiran pehmeää talviturkkia, jutella ystävälle ja hyräillä.

kyllä siltikin vituttaa.

Projekti: Charles Dickens

Olen Charles Dickens -fanityttö, olen ollut oikeastaan jo aika pienestä pitäen. Äiti luki minulle Saiturin joulua, jota rakastin. Sitten kaksitoistavuotiaana luin Kolean talon ja se oli sellainen täydellisyyttä lähentelevä lukukokemus. Katselin Dickens-minisarjoja ja rakastuin siihen maailmaan. Mun tarkoituksena ois lukea joka ikinen Dickensin kirjoista. Joten, tässä on tämänhetkinen tilanne, jota sitten pikkuhiljaa päivittelen. Kirjat julkaisujärjestyksessä ja osa on suomentamattomia:

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit
Oliver Twist
Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut
The Old Curiosity Shop
Barnaby Rudge
Joululaulu (eli Saiturin joulu)
Martin Chuzzlewit
Uudenvuoden kellot (The Chimes)
Kotisirkka/Älä rakasta minua vielä (The Cricket of the Hearth)
The Battle of Life
Dombey ja poika
The Haunted Man and the Ghost's Bargain
David Copperfield
Kolea talo
Hard Times
Pikku Dorrit
Kaksi kaupunkia
Suuria odotuksia (kesken!)
Our Mutual Friend
Edwin Droodin arvoitus

en kadu

Voisin kertoa, että oli hauskaa olla (H)irvikissa. Joku mies alkoi nauraa mun maskeerauksille, ja mä virnuilin reaktiolle omallakin suullani. Voisin puhua teatterista ja uudesta ajatuksesta tulevaisuudesta, jonka rakas ystäväni keksi ja joka tuntuu aika oikealta. Voisin puhua musiikista, mutta musiikki puhuu puolestaan.  Ja hyvästit, niistä en vain halua puhua.

Joskus on hyvä olla joku muu, vaikka vain pienen hetken verran, teeskennellä haaveiden olevan totta tai pelätä kuolemaa. Tai olla yksin, jopa yksinäinen: siten oppii tuntemaan itsensä paremmin ja voi nostaa kasvonsa ylpeästi kohti aurinkoa. Koska elämä jatkuu.

Rakkautta & Anarkiaa

Päädyin selailemaan Rakkautta & Anarkiaa -festareiden ohjelmistoa, ja vaikken sitä ollut suunnitellut, varasin liput Great Expectations ja Ginger & Rosa -elokuvien näytöksiin. Harmittaa vaan, kun sen suunnittelemattomuuden takia en enää millään ehtinyt hirveästi hehkutettuun Adèlen elämään - osat 1 ja 2 lippuja saamaan. :c

Listalla oli paljon mielenkiintoisia elokuvia. Valitsin Great Expectationsin, koska Charles Dickens. Olin vähän kahden vaiheilla kylläkin, koska minulla on juuri nyt alkuperäinen kirja kesken ja minulla ei ole ihan niin suuria odotuksia (a pun intended) elokuvan suhteen. Yksi lempisarjoistani nimittäin perustuu samaan kirjaan (traileri), ja tuntuu vaikealta ajatellakaan minkään muun voittavan sitä. IMDb on samaa mieltä, että tv-sarja on parempi. Vain yli kahden tunnin pituus tuntuu myös vähän ankean lyhyeltä, kirja ja tarinan aikajatkumo kuitenkin ovat pitkiä. Plussaa Helena Bonham-Carterista ja Holliday Graingerista, rakkaasta Lucrezia Borgiastani.

 

Ginger & Rosan traileri taas hyppäsi silmiin eri elokuvia selaillessani. Jotenkin se vain huusi, että "katso minut, tulet rakastamaan minua!!" Tuollaisia kutsuja on kuunneltava. Vähän enemmän elokuvaan perehtyessäni tajusin ohjaajan olevan tuttu Orlandosta, joka on todella arvostettu ja aika kivaisa katselukokemus. Näyttelijäsuorituksia kehuttiin, ja jo trailerin perusteella näyttää olevan ihan totta tuo palaute. Odotan innolla!