Kuka olen?

Missasin taas yhden taikahetken (21:21). Olisin tarvinut sen toiveen, mä en jaksa en jaksa en jaksa, astiat putoilee hyllyiltä ja en tehnyt kemian tehtävää tai espanjan korvaavia. Mulla oli nimittäin parempaakin tekemistä: sängyn pohjalla itkemistä musiikin tahdissa naama seinää vasten käännettynä. Kirjoitin runoja, mutta kynä hävisi kesken ajatuksen ja itkin vähän lisää. Mun huoneeni on sotku ihan niin kuin päänikin. Miten helppoa joskus on olla näkymätön, kun kaikki katsovat mutta eivät kuitenkaan näe ihan tarkkaan, kun jäljelle jää vaan tyhjät sanat. Ootan että 100 000 menee rikki, mutten voi itse allekirjoittaa, ja että elämääni palaa taas joku järki ja merkitys. Hyviä asioita tapahtuu, mä oon kiittämätön enkä jaksa iloita.

Mä en tiedä mitä tää on, miksi näin tapahtuu, kaikki oli niin hyvin, muttei sitten kai ihan oikeasti koskaan ole ollut. Oon ollut sirpaleilla aina. Luulin, että pikaliima piti mut koossa, mut ei. Kaikki hajoaa lopulta. Sulaa, kuolee.

Haluun, että joku tulee ja sanoo, että kaikki on hyvin. Ottaa syliinsä. En osaa enää sanoa asioita ääneen, enkä aina haluakaan. Haluaisin jonkun tajuavan. Ja haluan sen anteeksipyynnön. En enempää.