Melkein täydellinen elokuva

Mä en oikein edes tiedä, mitä haluaisin sanoa Brokenista. Se lähenteli täydellisyyttä, oli kaunis, elämänmakuinen ja ihan hirveän surullinen. Nyyhkytin läpi elokuvan, mutta nauroin myös pienille hienovaraisen humoristisille kohdille. Jokaikinen näyttelijä oli vahvasti mukana rooleissaan, rakastan Tim Rothia ihan liikaa ja Cillian Murphy osoittautui kehujensa arvoiseksi (en ole häntä missään aiemmin nähnyt). Eloise Laurence veti Skunk-tytön pääosan upeasti ensimmäisessä roolissaan. Kaikki hahmot ja koko elokuva olivat niin aitoja, joten tällä kertaa en itkenyt sen takia, että itken helposti, vaan koska oikeasti välitin valkokankaan tapahtumista.

Rakastin elokuvan yksityiskohtia, näyttelijöitä, tapaa, jolla tarina oli sidottu yhteen, brittiläistä miljöötä, musiikkia (varsinkin tämän postauksen biisi Colours oli aivan ihana, olen kuunnellut sitä monta kertaa eilisillasta lähtien), puvustusta ja Skunkin isoveljen karhupipoa... Broken on ohjaaja Rufus Norrisin esikoispitkä, ennen Brokenia hän oli ohjannut teatteria ja yhden lyhyelokuvan. Aika uskomatonta lahjakkuutta.

COLOURS

Blue is where I want to be

When I’m down I’m in the sea
Looking up the monsters in the clouds
Red’s the colour when you’re dead
If you find me gone I’m just in bed
Reading upon fairytales instead

Now, I know so many things
Go feed and now grow wings
To carry me back home
To my house just made of bricks
Well, that’s just such a fix
To ever hold me down

White is what I was to start

Broken by my open heart
Falling down and falling up again
Black is white the other way
Paradise is in the grey
All my colours mixing up again

Now, I know so many things
Go feed and now grow wings
To carry me back home
To my house just made of bricks
Well, that’s just such a fix
To ever hold me down